Lähdin juoksemaan kohti pimeyttä. En halunnut joutua noitten rottien
syötäväksi. Katsoin nopeasti taakseni, mutta en nähnyt takanani ketään, mutta
kuulin, kuinka ne lähestyivät minua. Koitin juosta kovempaa ja kovempaa, mutta
tunsin kuinka he olivat pian kintereilläni. Paikka oli pimeä. Missään ei ollut enää
valonlähdettä.
Juoksin sokkona ja toivoisin, että en törmäisi mihinkään. Lopulta edessäni oli
valoa. Juoksin sitä kohti niin kovaa, kuin pystyin. Tunsin melkein niitten
kosketuksen.
Hyppäsin reikään josta valo tuli. Se oli
pieni ahdas onkalo, jota pitkin koitin ryömiä. Hengitykseni melkein salpautui,
mutta lopulta pääsin ulos sieltä.
Kaaduin sammaleiseen maahan ja koitin saada taas hengitykseni tasaantumaan.
Ääni oli poissa.
Aloin nauramaan olin selviytynyt jälleen kerran, mutta tiesin, että olin tehnyt
jotain tyhmää, jota en voinut antaa itselleni anteeksi.
Minun on pakko päästä korjaamaan virheeni ja tuhota tuo painajaismainen paikka.
Tajusin, että vaikka kuinka paljon halusin pois sieltä. Niin silti aina
ajauduin sinne takaisin ja olin varma, että vielä palaan takaisin.
Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Olin suolla. En tiedä kuinka pitkän
matkan olin pyörinyt tuolla luolastoissa. Merkitsin vielä paikan, koska joskus
vielä voisin käyttää tuota reittiä vaikka siinä oli riskinsä.
Aloin vaeltelemaan pitkin suota ja mietin mitä minun nyt pitäisi tehdä.
Kaikki ystävät, jotka olivat minua auttaneet olivat nyt kuolleet.
Epätoivo valtasi mieleni ja meinasin juuri lopettaa, kun huomasin edessäni
talon, joka näytti tutulta se oli vanhan miehen Raipen talon juoksin taloa
kohti ja aloin koputtamaan ovea, kun Raipe avasin oven varovasti.
Kaaduin hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.
