Se minkä aloittaa sen myös lopettaa.

8 Vuotta oli kulunut Ikaalisten tapahtumista. Seison miettien baaritiskini takana ja katsoin peiliin itseäni. Näin siellä Jarkko Kinnusen Turkulaisen baarin pitäjän. Oli onnistunut vaihtamaan henkilöllisyyteni. Olin elänyt nämä kahdeksan vuotta pelossa ja elin vieläkin, mutta olin saanut rakennettua itselleni jonkinlaisen uuden alun, mutta koitin edelleen vältellä vettä ja pimeitä kujia.
Ystäviä minulla ei ollut, koska en uskaltanut ystävystyä kehenkään, koska olin varma, että he etsivät minua ja koittaisivat tehdä mitä tahansa, jotta he saisivat minut takaisin.

Kaikki uho oli minusta kadonnut. Aluksi uusi elämäni oli ollut vihaa ja kärsimystä, mutta viha oli laantunut ja kärsimys turtunut, mutta vieläkin minä heräsin huutaen ja hikisenä.

Kerran baarissa olin varma, että olin nähnyt ihmisiä, jotka olivat auttaneet minua… mutta ne olivat vain harhoja.

Olin varma, että kuulin mereltä välillä nimeni huutoa ja houkuttelua, mutta niissä kohtia olin yleensä kääntynyt takaisin  tai paennut ihmisten sekaan.

Mielessäni aina joskus kummittelee asia palata takaisin, mutta olen yleensä koittanut uskotella itselleni, että siinä ei ole mitään järkeä.

Olen kyllä aina lukea Ikaalisista uutisia, mutta niissä ei ole mitään merkkiä tapahtumista.

Ainoa todiste on, että lehdessä oli ilmoitus katoamisestani, mutta sekin voi olla vain merkki sekoamisesta. Oliko tämä vain kaikki minun mielikuvitustani?

Eräänä päivänä. Kävelin kadulla ja näin edessäni ison julisteen.  ”At the Mountains of Madness”

Se oli uuden kauhuelokuvan juliste.

Se laittoi minut ajattelemaan, että minä en koskaan pysty elämään kunnolla, jos en saisi tietää totuutta. Päätin lähteä aamulla ajamaan kohti Ikaalisia minun oli saatava todiste siitä, että minun ei enää tarvitsisi pelätä enää.

Lähdin ajelemaan tuota pelottavaa parin tunnin matkaa.

Lopulta huomasin kyltin Ikaaliset 10km.

En enää pelännyt mennä sinne koska tiesin, että jos nyt kääntyisin takaisin. niin saisin pelätä loppuelämäni.  Kaarsin kolmostieltä Ikaalisten tielle ja ajoin suoraa kylpylän eteen.

Paikka näytti ihan samalta, kun 8 vuotta sitten.

Astuin autosta ulos.

Näin ympärilläni ihmisiä juttelemassa ja kukaan ei näyttänyt yhtään oudolta eikä myöskään suomuja näkynyt missään.

Rohkaisin itseäni lisää ja kävelin kylpylän sisälle. Se oli täynnä elämää.

Pikku lasten parkumista ja ihmisten puheen sorinaa.

Kävelin ympäri aulaa katsoen jotain todisteita käynnistäni, mutta mitään ei näkynyt.

Tuntui kun en olisi koskaan edes ollutkaan siellä…

Huomasin, että kylpylä oli selviytynyt ikuiselta remontiltaan ja se oli täynnä ihmisiä...  Oikeita ihmisiä

Katselin silmä tarkkana näkisinkö yhtäkään lonkeroa, mutta ei siellä ollut yhtikäs mitään.

Päätin istua baariin ja tilasin itselleni pitkän oluen.

Katselin ihmisiä silmä tarkkana, mutta lopulta hymyilin ensimmäisen kerran 8 vuoteen, koska  kaikki näytti olevan normaalia.

Aloin miettimään itsekseni, että missä minä olin saanut nämä arvet iholleni ja mieleeni.
Missä minä olin 8 vuotta sitten? En saanut vastausta, mutta silti positiivisuus sai mielenkevyeksi.

Saatuani tuopin tyhjäksi päätin poistua paikalta ja hyppäsin takaisin autooni ja olin valmiina kurvaamaan pois, kun mieleeni tuli Raipe.

Päätin lähteä katsomaan häntä ja lopulta tunnin pyörimisen jälkeen löysin talon. Koputin ovelle ja oven tuli avaamaan nuori mies ja kysyin”Terve onko Raipe kotona?”

”Kuka?” Mies vastasi hämmentyneenä.

”En muista hänen sukunimeään, mutta hän asui tässä” Mies katseli hetken minua ja vastasi

”Minä olen asunut tässä talossa koko elämäni ja täällä ei ole ollut yhtäkään Raipea”

Katsoin häntä hetken ja päätin pyytää anteeksi erehdystäni ja poistun.

Olinko minä vain kuvitellut kaiken? päätin vielä ajaa järven rannalle, jossa olin kokenut kauhun hetkiä, mutta järvi oli peilityyni ja lapset pulikoivat rannassa.

 Ajatella paikassa josta syväläiset olivat nousseet ylös oli tullut lasten uintipaikka.

Heitin pienen kiven järveen ja odottelin vastausta, mutta kukaan ei vastannut.

Kuulin kuikan kaukaisin huudon ja huomasin illan saapuneen ja päätin lähteä takaisin Turkuun.

Matkalla mielessäni mietin, että jos ottaisin tehtäväksi ratkaista syyn miksi minä olin kuvitellut tämän kaiken ja mitä minulle oli oikeasti tapahtunut…

Olinko minä oikeasti Jarkko Kinnunen? Enkä koskaan muuta ollutkaan. 

Piikkiön kohdalla huomasin, että alkoi piskottelemaan.

Pilvistä päättelin, että oli tulossa kova vesisade ja päätin kiihdyttää vähän vauhtia.

Lopulta pääsin juuri kotiovelleni ennen kuin myräkkä alkoi.

Istuin kotona keittiössä ja muistelin menneitä, jotka olivat olleet painajaisia minulle, mutta ne eivät enää tuntuneet todelta… vaan pelkältä mielikuvituksen tuotteelta.

Aloin miettimään mistä kaikesta olin joutunut luopumaan pelkoni takia ja päätin, että lähtisin ulkomaille viettämään  lomaa ja ehkä voisin aloittaa elämäni uudestaan… Taas, mutta nyt tietysti ilman pelkoa. Mielikuvitukseni vilisi niin lujaa päässäni, että se uuvutti minut ja päätin mennä nukkumaan, mutta yöllä kuulin ovelta koputusta…

Luulin, että se oli myrskyn aiheuttamaa, mutta koputus vain koveni ja tiesini, että siellä oli joku.

Päätin mennä avaamaan oven.

Oven takana oli kassa mustaan  kaapuun pukeutuneita ihmisiä, jos heitä siksi voi sanoa.

Iskin oven kiinni ja koitin nopeasti karata takaovesta, mutta sekin oli täynnä kaapuun pukeutuneita ihmisiä. Olin saarrettu.

Oveani alettiin murtaa. Istuin nurkkaan ja koitin nipistää itseäni. Tämä oli vain unta eikö niin? eikö?

Lopulta oveni antoi periksi ja huoneeni täytyi mustakaapuisia miehiä ja he tulivat seisomaan eteeni ja tuijottivat minua. Huomasin heidän ihonsa, joka oli suomuinen tiesin, että kaikki menneisyyteni olikin totta, mutta huomasin, että he alkoivat väistyä. heidän takaa oli tulossa joku…

Yllätykseksi eteeni käveli nainen, jonka muistin hämärästi.

Hän oli se jonka olin saattanut raskaaksi.

Nainen kyyristyi eteeni ”Tule lapsemme odottaa meitä”

Hän otti hellästi kädestäni kiinni ja veti minua kohti ovea. Aloin venkoilla vastaan ja irrottauduin hänen otteesta ja samassa sain kovan iskuni takaraivooni.

Avasin silmäni ja huomasin, että makasin Ikaalisten kylpylän porealtaassa.

Ympärilläni oli syväläisiä ilmankaapuja ja he pitivät kädessään kynttilöitä, kun vanha kaapumies käveli eteeni. ”Siitä on jo aikaa. Olemme kaivanneet sinua? haluamme näyttää sinulle joitain, josta haluamme kiittää sinua”

Olin hiljaa ja katsoin ympärilleni. Kaksi syväläistä ottivat minua kainalosta kiinni ja raahasivat minua vanhan miehen perässä. ”Missä Raipe on?” Huudin kovalla äänellä.

 Vanha mies kääntyi minua kohti. ”Hänet on käännytetty” sanottuaan hän jatkoi matkaansa.

 Halusin kysellä lisää, mutta tuntui, että olin jo sanonut liikaa. He veivät minut naisten saunatilaan ja huomasin, että lattiassa oli suuri reikä.

Vanha mies ”Olkaa hyvä”

Minä katsoin häntä hetken, mutta sitten syväläiset raahasivat minut reiän viereen ja pakottivat minut alas. en suostunut, mutta toinen syväläisitä potkaisi minua suoraan selkään ja tipahdin reiästä alas ja mätkähdin maahan.

Makasin maassa ja katsoin ylös ja huomasin, että vanha mies saarnasi jotain ja sulki kannen. Tuli hetkellinen pimeys, mutta huomasin, että ympärilläni alkoi syttyä soihtuja ja huomasin, että olin satapäisen syväläislauman keskellä. He kaikki polvistuivat edessäni ja alkoivat mumisemaan jotain kieltä, jota en ymmärtänyt.

Katselin ympärilleni ja tajusin olevani jonkinlaisessa luolassa.

Syväläisten mumina koveni ja aloin kuulemaan tuulen huminaa kaukana luolan perältä.

Katsoin sinne räpäyttämättä silmiäni.

Tuulen vire muuttui kuiskaukseksi, josta en saanut selvää, mutta kaukana aloin näkemään liikettä, joka lähestyi.

 Hetken päästä aloin saamaan kuiskauksesta selvää. ”Isääää!” Kyllä kuulin varmasti oikeen. Se kuiskasi ”Isä” Huomasin, että pimeydessä oleva liike sai muotonsa.

Ne olivat lonkeroita. Tajusin, että vihdoinkin mitä eteeni oli tulevan.

 Kuiskaus koveni ja lonkeroitten jälkeen näin jalkoja, jotka eivät olleet normaalit jalat.

Sitä kovemmaksi kuiskaus tuli sitä suuremmaksi olio tuli.

Lopulta se seisoi edessäni muutaman metrin päässä se oli jumalainen olento.

Se oli jotain todella rumaa, mutta jotain todella kaunista.

Sen silmät olivat mustan ja tuntui kun ne olisivat imeneet valoa ympäriltään.

Se oli ainoa asia, jota pystyin kuvailemaan siinä mahtavassa olennossa.

Purskahdin itkuun. En tiedä johtuiko se pelosta vai kunnioituksesta tuota oliota kohtaan, mutta kumminkin kuulin sen sanova minulle ”Isä”

 Kaaduin polvilleni ja itkin. En ollut koskaan itkenyt niin… enkä koskaan varmaan enää tulekaan itkemään, mutta sain suustani sanottua vielä yhden sanan ”Poikani”

Sen jälkeen lonkerot kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minut pimeyteen. Syväläisten muminan tahdittamana.

THE END?

Toiselle puolelle jokea

Kerroin Raipelle kaiken kahvipöydässä, hänen välillä siemaillessa ja välillä hymähtäessä ymmärtävästi, tai luodessa minuun säälivän ja myötätuntoisen katseen. Lopulta hän sanoi minulle: "Miespolo, sähän oot saanu kärsiä ihan tarpeheksi." Söimme huolella ja  kävimme yöpuulle.

Aamulla Raipe auttoi minua naamioitumaan ja heitti minut Ikaalisten linja-autoasemalle, mistä sain liput Turkuun. Suunnitelma toimi loistavasti ja pääsinkin bussin kyytiin. Sijoituin perälle, välttääkseni ihmisten katseita, en kuitenkaann mennyt ihan takimmaisille penkeille, sillä se olisi liian silmiinpistävää. Pian nukahdinkin moottorin tasaiseen surinaan.

Ensimmäinen asia, mitä muistan herättyäni oli Aurajoki, joka näkyi bussin ikkunasta. Kiitin kuljettajaa, astuessani Turun vilkkaille kaduille. Oli aamuruuhka pahimmillaan ja kaikki olivat matkalla jonnekin. Kyselin tietä ja löysin miellyttävän kahvilan, jonne istahdin miettimään tilannettani. Mitä minä nyt tekisin ja voisinko yrittää palata normaaliin päivärytmiin? Aloin muistella läpi käymiäni keskusteluja ja hetkiä... Mitä vanha Ikaalilainen olikaan sanonut? Jotain siitä, että olin valittu. Olin valittu, mihin? Olin nyt siittänyt tahtomattani uuden haaran tuohon kirottuun syväläisten sukuun ja mitä se tarkoitti? Olin syyllistynyt käsittämättömään pahaan...

Siemaisin kahviani ja avasin sanomalehden. Ensimmäisenä oli juttua katoamisestani. Ehkä minun pitäisi pyrkiä mökille, jonne minun oli tarkoitus piiloutua tuon mielisairaalalääkärin kanssa, joka nyt makasi jossain kuolleena, luultavasti rottien ruokana. Suljin silmäni ja avasin ne, vain todetakseni, että uutinen ei ollut kadonnut minnekään. Totisesti, tiesin missä mökin avain oli, tiesin, miten sen löytää ja tiesin, että minun pitäisi kadota jonnekin, kunnes olen valmis iskemään tuon kaameuden sydämeen ja syvälle! Vedin syvään henkeä ja mietin, miten saisin parhaiten rahat kasaan, jotta pääsisin Saanalle. Luultavasti minun olisi hankittava työ. Tilanne oli siinä mielessä helppo, ettei kukaan tuntenut minua Turussa, eivätkä Ikaalisten kauhut toivottavasti osanneet seurata minua tänne.

Onnistuin vuokraamaan pienen rähjäisen huoneen, jonka eräs seinä oli hyvin oudon mallinen, se kaareutui mitä kummallisemmin ja siinä oli huolimatonta epätasaisuutta, jokin seinässä kuitenkin puistatti mieltäni. Sain myös työtä eräästä baarista siivoojana. Aloitin siis uuden elämän, voidakseni paremmin suunnitella kostoani ja sovittaa syntini.

Valoa tunnelin päässä

Lähdin juoksemaan kohti pimeyttä. En halunnut joutua noitten rottien syötäväksi. Katsoin nopeasti taakseni, mutta en nähnyt takanani ketään, mutta kuulin, kuinka ne lähestyivät minua. Koitin juosta kovempaa ja kovempaa, mutta tunsin kuinka he olivat pian kintereilläni. Paikka oli pimeä. Missään ei ollut enää valonlähdettä.
Juoksin sokkona ja toivoisin, että en törmäisi mihinkään. Lopulta edessäni oli valoa. Juoksin sitä kohti niin kovaa, kuin pystyin. Tunsin melkein niitten kosketuksen.
Hyppäsin reikään josta valo tuli.  Se oli pieni ahdas onkalo, jota pitkin koitin ryömiä. Hengitykseni melkein salpautui, mutta lopulta pääsin ulos sieltä.
Kaaduin sammaleiseen maahan ja koitin saada taas hengitykseni tasaantumaan. Ääni oli poissa.
Aloin nauramaan olin selviytynyt jälleen kerran, mutta tiesin, että olin tehnyt jotain tyhmää, jota en voinut antaa itselleni anteeksi.
Minun on pakko päästä korjaamaan virheeni ja tuhota tuo painajaismainen paikka.
Tajusin, että vaikka kuinka paljon halusin pois sieltä. Niin silti aina ajauduin sinne takaisin ja olin varma, että vielä palaan takaisin.
Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Olin suolla. En tiedä kuinka pitkän matkan olin pyörinyt tuolla luolastoissa. Merkitsin vielä paikan, koska joskus vielä voisin käyttää tuota reittiä vaikka siinä oli riskinsä.
Aloin vaeltelemaan pitkin suota ja mietin mitä minun nyt pitäisi tehdä.
Kaikki ystävät, jotka olivat minua auttaneet olivat nyt kuolleet.
Epätoivo valtasi mieleni ja meinasin juuri lopettaa, kun huomasin edessäni talon, joka näytti tutulta se oli vanhan miehen Raipen talon juoksin taloa kohti ja aloin koputtamaan ovea, kun Raipe avasin oven varovasti.
Kaaduin hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.

Menetettyjen sielunmessu ja viimeinen joutsenlaulu

Painoin kasvoni käsiini, tiesin kokeilemattakin, että ovi oli lukittu ulkoa, ikkunassa oli paksut kalterit ja tuuletusluukkuun en mahtuisi. Pyyhin eritteet lakanoihin peniksestäni, vähintä mitä saatoin tehdä. Nousin pukemaan vaatteeni lattialta, saadakseni edes hetkeksi tekemistä. Olisin niin mielelläni tehnyt vaikka origameja, jos olisin osannut, ihan vain saadakseni hetkeksi tekemistä selliini. Tunsin avaimen kengässäni, vetäessäni sen jalkaani, tiesin pelkän tuntoaistin varassa, että tuo ikivanha rautainen avain ei edes sopisi huoneen lukkoon. Kävelin kirjahyllylle ja otin käteeni sattuneen ensimmäisen kirjan, Ikaalisten kylähistoriaa 1945-vuodelta alkaen.

Ulkoa kuului ääniä, kuin juhlakulkue. Purskahdin itkuun. Iskin nyrkkini kipeästi seinään ja aloin paiskomaan tavaroita ympäri huonetta raivoissani. Olin vankina ylellisessä makuuhuoneessa, olin kuin yhden miehen haaremi, jonka odotettiin kiltisti odottavan tuon naisen paluuta. Miksi? Miksi? Huusin kurkku suorana: "MIKSI? MIKSI HELVETISSÄ? MIKSI?" Kukaan ei vastannut. Lopulta lysähdin maahan ja aloin nyyhkyttää vaimeasti.

Miksi olin päätynyt tähän? Miten olin päätynyt tähän? Ryhdistäydyin. Seinän sisästä alkoi kuulua rapinaa, aluksi vaimeaa, sitten voimakkaampaa ja voimakkaampaa ja ääni levisi ympäri huonetta, yritin katseellani seurata ääntä. Tietenkin, rottia! Rottia seinän sisällä! Se tästä vielä puuttuikin. Muistin kuulleeni tuon saman äänen mielisairaalassa. Aloin vapista kauhusta, rottia oli varmasti tuhansia!

Jostain kuului ääni, se muistutti etäisesti vetoketjun avaamista. Käännyin äänen suuntaan ja huomasin oviaukon, se johti pimeään käytävään. Olin kaatanut kirjahyllyn sen tieltä, miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Olin kuulevinani rottien nakertavan tietään jo lattialankkujen läpi, niinpä enempiä miettimättä ryntäsin käytävään.

En tiedä kauanko olin juossut ja mihin suuntaan, havahduin paniikistani fosforin hohteeseen jossain ikiaikaisen luolan perältä. Kuulin vain veden hiljaista tippumista pisara kerrallaan. Pysähdyin vetämään henkeäni. Kaikkialla minua tervehti kolea pimeys, sellainen viileä ja rauhallinen, ei uhkaava, ei ystävällinen... Vain jokin fosforinhohtoinen kasvi, sieni, tai jäkälä, kenties levä valaisi kalliota. Ainoa asia, mitä pimeydessä näin tuon hohteen ansiosta oli, että käytävä jatkui vielä tämän luolan jälkeenkin. Otin yhden tunnistamattoman hohtavan kasvin (kutsun niitä kasveiksi, vaikken tiedä mitä ne olivat). Se hohti edelleen kädessäni. Takaisin ei ollut mitään järkeä palata, siispä päätin jatkaa pimeää tietä eteenpäin.

Hyvin pian käytävä alkoi kaartua vasemmalle ja laskeutua alaspäin. Jostain alkoi kuulua matkan edetessä puron solinaa. Käytävä oli selkeästi louhittu, sen seiniin oli isketty muutama sammunut soihtukin. Saavuin toiseen luolaan, joka oli sokaiseva pitkän pimeyden jäljiltä, se oli täynnä näitä samoja hohtavia sieniä, tai kasveja, sen halki virtasi pieni puro solisten huolettomasti. Luolan suulla oli lahonnut kyltti, joka oli kulunut vuosien syödessä sen pintaa ja oli täysin lukukelvoton, enkä edes tunnistanut muutamaa lukukelpoista kirjainta, tai kieltä johon ne mahdollisesti kuuluivat. Luola oli huomattavasti suurempi, kuin edellinen, joka oli pikemminkin leveä käytävän pätkä.

Istahdin lepäämään suurelle kivelle lähelle puroa. Kuulostelin hetken. Oli täysin hiljaista, jos ei lasketa puron solinaa. Aloin tuntea janoisuutta, mutten tiennyt mitä kaikkia metalleja veteen oli saattanut liueta. Hetken epäröityäni päätin haistaa vettä, se ei haissut omituiselle, eikä maistunutkaan. Päätin siis juoda ja kerätä hetken voimiani, ennen kuin jatkaisin matkaani syvemmälle tunneliverkostoon. Tämä luola haarautui kolmeen käytävään, neljään, jos laskemme sen mistä tulin. Kaksi oli kuitenkin romahtanut, niinpä pystyin valitsemaan vain yhden, aikoessani jatkamaan eteenpäin.

Käperryin hetkeksi luolan yhteen nurkkaan sammalmättäälle, nukahdin joksikin aikaa.

En tiedä kauanko nukuin, en tiedä oliko päivä, vai yö, kun heräsin. Sieppasin pari hohdokkia ja päätin jatkaa matkaani syvemmälle alaspäin viettävään tunneliin. Kävelin varmaan kilometrejä, ennen kuin saavuin valtavaan luolaan, se oli pimeä ja ilmapiiriltään kolkko. Erotin hämärässä vain muutamien lahojen puutalojen siluetit. Osa oli enää muutama pystyssä oleva seinä, toiset kokonaan pystyssä. Talot olivat arkkitehdiltään ikivanhoja, en osannut sanoa niiden ikää tarkemmin, kuin ettei puun pitäisi pysyä maatumattomana ikuisuuksia, mitä nämä lahoavat talot olivat täällä olleet. Olinko saapunut muinaiseen Ikaaliseen? Astelin peremmälle raunioituneeseen kylään.

Kaikki pimeys tuntui nielaisevan minut sisäänsä, mutten voinut peräytyäkään. Minun olisi löydettävä toinen tie takaisin maan pinnalle. Kävelin ikivanhoja katuja, joita ei ollut kukaan vuosiin kulkenut, kenties vuosituhansiin. Muutama ruostunut valoposti oli edelleen pystyssä, parit lukukelvottomat kadunnimikyltit roikkuivat yhä paikoillaan ja näin yhden mädän puistonpenkinkin. Koko paikka tuntui minusta hyvin ahdistavalta, enkä mielelläni olisi jatkanut sen läpi, mutten löytänyt muutakaan tietä. Ohitin risat hevoskärryt ja hevosen ikivanhat jäänteet. Muutama haalistunut mainoskyltti nökötti edelleen paikoillaan surkeina. Lopulta seisoin keskellä kylää, kaivon luona. Kaikkialla ympärilläni vain pimeyttä ja raunioita, hävitystä ja kadotusta. Kykenin kuvittelemaan ammoin kuolleiden itkun korvissani, kadotettujen sielujen kenties edelleen harhaillessa näissä lahoissa hökkeleissä. Tahdoin ajatella, ettei täällä olisi tosiaankaan mitään, ei yhtään mitään elollista, tai epäkuollutta olentoa. En kuitenkaan voinut olla vilkuilematta vainoharhaisesti ympärilleni kaiken nielevässä hiljaisuuden ja pimeyden yhdistelmässä, jonka keskellä seisoin kirkkaimpana valonlähteenä. Luontainen varautuneisuus pimeään alkoi saada minut kuvittelemaan varjoihin ties millaisia kauhuja. Suljin silmäni ja hoin mielessäni, ettei täällä enää ollut mitään pelättävää. Silloin kuulin rapinaa kaivosta, kuin lukuisia rottia syvällä sen sisällä. Jähmetyin kauhusta paikoilleni.

Voiko kohtaloaan välttää?

Avasin oven ja kävelin talon sisälle. Talo oli sisältään juuri sellainen, kuin odotin siisti ja täynnä kirjoja. Otin ulkovaatteitani pois ja Valkotakkinen mies viittoili minua autotalliin.
autotallista hän otti esiin haulikon ja panoksia ”Osaatko käyttää näitä?”
”Olen minä joskus hirvimetsällä nuoruudessani ollut” vastasin ja otin haulikon käteeni.
Mies nyökkäsi ja alkoi nostelemaan bensakanistereita esille.
Minä itse kiertelin ympäri autotallia ja huomasin hyllyllä sytkärin ja tulitikkuja kahmin kaikki käsiini ja iskin muutaman valkotakkiselle miehelle. Hän pistin ne taskuunsa ja sanoi ”Aamulla turvallisinta iskeä, koska syväläiset eivät liiku silloin”
Nyökkäsin hänelle ja aloin haukotella. Valkotakkinen mies ehdotti, että menisimme nukkumaan.
Kampesin sänkyyn, joka tuntui yllättävän mukavalta ehkä johtuen siitä, että olin nukkunut melkein vuoden verran sairaalasängyssä. Suljin silmäni ja nukuin rauhallisen yön.
Aamulla Valkotakkinen mies herätti minut.
Olin valppaana ylhäällä hän heitti minulle hieman uutta vaatetta päälle.
Pihalla aloimme kantaa kanistereita autoon ja laitoimme kummatkin haulikot ja panokset valmiiksi ja lähdimme kostoretkellemme.
Sovimme, että tekisimme normaalin rynnäkön kylpylän sisälle ja minä turvaisin häntä, kun hän valelisi bensaa ympäri paikkoja.
Suunnitelmamme oli riski iso riski, mutta kummatkin meistä tiesivät, että me olimme ainoat ihmiset, jotka voivat pysäyttää tämän. Ajoimme loppumatkan ilman keskustelua. Meillä ei ollut puhuttavaa, koska tiesimme jutustelun vain nopeuttavan matkaa, joten odotimme.
Lopulta Ikaalisten kyltti tuli eteen me katsoin valkotakkista miestä, mutta hän ei reagoinut katseeseeni.
Käännyimme viimeiset mutkat ja olimme päässeet kylpylän pihalle ja valkotakkinen mies pysäytti auton ”Nyt on aika” katsoin häntä ja hän vastasi vihdoinkin katseeseeni. Annoin hänelle haulikon ja latasimme ne valmiiksi ja nappasimme kummatkin kanisterit käteen ja sanoin ”Mennään!”.
Syöksyimme ulos ja menimme Kylpylän sisälle.
Olin pitkästä aikaa kylpylässä ja huomasin, että mikään ei ollut muuttunut ”Remontti” oli vieläkin päällä ja aloimme osoitella ihmisiä haulikolla.
Kukaan ei tuntunut reagoivan meidän haulikon osoitteluun vaan he olivat kylmän rauhallisia ja kävelivät meitä kohti.
Lähdimme portaita pitkin alakertaan kohti uimahalli osastoa ja huitoen samalla ilmeettömiä ihmisiä pois edestämme.
Kukaan ei tuntunut välittävän meistän, kun lopulta kun pääsimme uimahallin aulaan huomasimme, että ovesta tuli kaapumies, joka huomasi meidän.
Valkotakkinen mies täräytti haulikolla kohtia kaapumiestä, mutta hän ehti suojautua takaisin oven taakse. Ampuminen oli virhe.
Hetken päästä aloimme kuulemaan suurta möykkää. Ne olivat tulossa meitä kohti. 
Aloimme juosta kohti pukuhuonetta ja sinne päästyämme aloin siirtelemään tavaroita oven eteen ja huusin ”Ala valella bensaa” Valkotakkinen mies avasi kanisterin ja ryhtyi viskomaan bensaa joka paikkaan. Minä jatkoin oven tukkimista. Lopulta olin valmis ja ryhdyin heittelemään bensaa ympäri pukuhuonetta, mutta kuulin takaani huutoa.
 Se oli valkotakkinen mies otin haulikon takaisin käteeni ja juoksin ääntä kohti. Hän oli päässyt uimahalliin ja huomasi mitä oikeasti olin tarkoittanut. Hän oli sokissa. ”Elä välitä siitä!” yritin herätellä häntä, mutta hän ei reagoinut mihinkään, joten otin hänen kädestään kanisterin ja aloin viskomaan bensaa altaaseen. Nurkasta kuului huuto. Ne olivat päässeet toista kautta sisälle uimahalliin.
Otin haulikon ja samalla yritin huutaa valkotakkista miestä apuuni, mutta hän oli toimeton.
En pystynyt roiskimaan enää bensaa vaan koitin pitää ne mahdollisimman kaukana meistä. Yksi kaapumiehistä hyökkäsi meitä kohti. Painoin liipaisinta ja kaapumies tippui altaaseen.
Olin vahingossa täräyttänyt kummatkin piiput tyhjäksi ja aloin etsimään patruunoita.
He tiesivät, että oli heidän hetki ja he lähtivät, kuin lauma petoeläimiä minua kohti. Koitin huutaa valkotakkiselle miehelle mutta hän oli poissa pelistä.
Huidoin haulikolla heitä, mutta se oli ihan turhaa. He saivat meidät kiinni ja raahasivat minut pois.
Koitin rimpuilla karkuun, mutta he olivat vahvoja ja veivät minut tuttuun huoneeseen ekaan kerrokseen ja sulkivat oven perässään olin kokenut Deja vu:n. Paitsi tällä kertaa huoneessa oli valot päällä ja huomasin, että huoneessa seisoskeli vanha valkoiseen kaapuun pukeutunut mies ”Älä turhaa uhmaa jumalten tahtoa”. ”Mitkä jumalat!” vastasin tuimasti johonka sain hymyilyä vastaukseksi. ”Viime kerralla pakenit, mutta nyt se ei ole enää mahdollista. Olet venyttänyt jo liian pitkälle tätä tapahtumaa”
Sylkäisin verta pois suustani. Vanhus katseli minua hetken ”Olisin toivonut, että olisit hieman siistimpi ollut, mutta menkööt.” Vanhus ottaa kädestäni kiinni ja johdattaa minut kamarin ovelle ja avaa sen. Kävelen sisälle, en tiedä miksi?. Vanhus sulkee oven ja kuulen, kuinka ovi lukitaan.
Olen hiljaa pimeydessä ja kuulen vain hengitykseni. Säikähdän kuulen selkäni takaa ääniä. Hapuilen valonkatkaisijaa ja lopulta löydän sen. Näen edessäni kuva kauniin naisen, joka makaa sängyssä puoli alasti ja hymyilee minulle.
Tajuan heti mihin olin joutunut.
Yritin saada vielä ovea auki, mutta turhaan.
Tunnen selkäni takana kuinka tuo nainen nousee ylös sängystä ja kävelee minua kohti hitaasti ja viettelevästi.
Lopulta tunnen hänen kädet hartioilla ja hän hyväilee käsillään kroppaani.
Hän kääntää minut itseään päin ja suutelee minua tulisesti. En tiedä mitä teen.
Tuntuu, kuin olisin jonkun suuren taian lumoissa. Hän ottaa käsistäni kiinni ja vie minua rauhallisesti kohti sänkyä. Hän istahtaa sängylle ja minä jään seisomaan hänen eteensä. Hän avaa housujani. Haluan estellä, mutta en voi.
Lopulta tunnen, kun hän laittaa sen huuliensa väliin ja alkaa imemään sitä rauhallisesti, mutta intohimoisesti. Tuntuu, kuin minut olisi puudutettu… En pysty tekemään mitään.
Lopulta hän saa minut kiihottuneeksi ja laskee housuni ihan alas ja levittää haaransa edessäni ja hän tarrautuu minun käsiini uudestaan ja vetää minut hänen päällensä ja samalla huomaten minun kyyneleeni jotka hän nuolaisee pois ja nauraen.
hän kääntää minut selälleni ja hyppää päälleni ja alkaa hieromaan kroppaani . Haluan estellä häntä, mutta tunnen itseni voimattomaksi.
Lopulta kaikki ovat ohi sekunneissa. Nainen antaa suukon poskelleni ja kävelee pois huoneesta.
Jään makaamaan sängylle sisälläni kiehuu. Olen juuri pettänyt itseni. Nousen sängyn reunalle istumaan ja katson ympärilleni, kun tajua, että minun on pakko korjata epäonnistumiseni ja tuhota tämä rakennus.

Armahda minun sieluni, sillä olen tekevä syntiä...

Vietin sen illan uudessa huoneessani. Pillerit piilotin sänkyyni. Olin epätoivoinen miettiessäni pakoa. En ollut saanut ensimmäistäkään tilaisuutta karata koko päivänä. Vaistoni sanoi, että minulla olisi liittolainen. Muistelin valkotakkisen miehen elehdintää, kun viimeksi tapasimme. Hän elehti kuin mies, joka kuulee asioita jotka hänen mielensä tahtoo unohtaa. Huokaisin hiljaa ja jatkoin lobotomoidun tuijotustani, siltä varalta, että hoitajat tulisivat yllätysvisiitilleen. Minulla oli tylsää, niin ilmeisesti huonetoverillanikin, hän vain hakkasi päätään samassa tahdissa seinään koko illan.

Nukuin levottomasti, nähden unia kaloista ja lonkeroista, miten limaiset lonkerot ja suomuiset kädet kiertyivät ympärilleni. Heräsin rauhalliseen puheeseen ja tarmokkaaseen ravisteluun. Oli hämärää, mutta näin valkotakkisen miehen kumartuneena ylleni. Hän painoi kätensä suulleni ja kuiskasi: "Hyss! Me lähdemme nyt pois täältä herra Korpinen." Hän antoi minulle vaatteeni ja kehotti pukemaan nopeasti.

Me hiivimme käytävää pitkin, matka oli sinällään helppo, vain yksi yöhoitaja käveli tiellemme ja hänet vaiensi valkotakkisen selkeä ylempiarvoisuus ja kertomukset ylilääkärin käskystä, erikoiskokeesta ja nuo tarinat kuulostivat uskottavammilta, kuin hänen poliisiasemalla kertomansa.

Mielisairaalan lumisella pihalla odotti valkotakkisen harmaa auto. Istuimme autoon ja hän laittoi turvavyön kiinni ja kehotti minua toimimaan samoin. Sitten katsoimme toisiamme ja hän kysyi: "Minne seuraavaksi?" Mietin ääneen, että meidän tulisi varustautua. Hän nyökkäsi ja selitti olevansa itsekin nyt liemessä.

"Siitä on vuosia, kun kohtasin ne hirviöt ensimmäisen kerran. Tiedätkös, kenenkään ei pitäisi kohdata mitään niin kamalaa elämänsä aikana", hän kuiskasi hiljaa surullisella äänellä. "Tiedän, mistä puhut", sanoin. Hän nyökkäsi ja käynnisti auton. "Käydään ensin katsomassa, mitä saadaan autotallistani kaavittua kasaan", mies sanoi, meidän poistuessa pihatieltä. "Oletko sinäkin siis ollut Ikaalissa?" kysyin. Hän nyökkäsi haikeana. Alkoi pyryttää lunta. Sovimme nukkuvamme yön yli hänen talollaan ja lähtevämme kukon laulun aikaan tien päälle. Ei menisi kauan, kun meitä alettaisiin etsiä. "Pahimmassa tapauksessa joudumme piilottelemaan pari viikkoa Saanalla", hän sanoi. "Mitä tarkoitat?" kysyin. "Luuletko, että tuhopoltosta selviää pyytämällä anteeksi? Luultavasti virkavallan silmissä olemme pian murhapolttajia", mies selitti. Käännyimme metsätielle.

Lopulta auto pysähtyi hiljaisen omakotitalon pihaan. Katselin taloa sanattomana, ennen kuin nousimme ulos joulukuiseen yöhön.

On aika lopettaa pelkäämästä ja kohdata totuus

Aloin miettimään huomista, että olisiko tässä tilaisuuteni paeta? Mieleeni pulppusi ajatuksia, että miksi oikeen juoksin?  ja minne minä juoksin? Jotenkin tunsin suurta halua lopettaa tämä leikki ja palata takaisin normaaliin elämään, jossa sain olla ihan omassa rauhassa ilman, että olisin epäillyt yhtäkään vastaan tulijaa. Huokaisin surullisena ja katsoin huoneeni ikkunaluukusta, kuinka aurinko laski metsän taakse.
Aikani kävisi vähiin, koska olin varma, että minun siirrossani olisi jotain epäilyttävää.
Epätoivoisista ajatuksistani yks syöksähti kirkkaasti eteeni ”Polta kylpylä”
Kyllä! se olisi ratkaisu, koska tiesin, että uimahalliosastolla oli jotain joka oli saattanut minut tähän päättymättömään painajaiseen.
Otin vyöni irti housuistani ja menin sängyn alle ja aloin kirjoittamaan vyön soljella seinään tekstiä
 ”Mitä olen tehnyt ansaitakseni hirviön huomion? Tiedän, että tämä on hullun puhetta, mutta jokaisella hullulla on kirkkaat hetkensä ja tämä on minun hetkeni, en vastaa teille olenko oikeasti hullu vai en, koska sitä en itsekkään tiedä. Haluan ottaa siitä selvää, joten joudun tekemään nyt suuria tekoja… Toivoen, että ne toteutuvat. Jumala joka minut hylkäsit. Anna anteeksi tekoni, koska minä annoin anteeksi sinun tekosi.”
raapustin viimeistä kirjainta, kun kuulun askelia käytävältä nousin nopeasti ylös ja tajusin, että olin kuluttanut ajatukseeni koko yön ja aamu alkoi pilkistää.
En ollut varautunut ollenkaan tilanteeseen. Ovi aukesi Kaksi hoitajaa tuli ja pyysivät, että saisivat laittaa minulle käsiraudat. Nyökkäsin, koska turha minun oli lähteä riehumaan, koska selviytymismahdollisuuteni olivat olemattomat.

Ojensin käteni ja hoitaja pisti käsiraudat ja ohjasi minut sitten käytävälle.
Jokainen hullu huoneessaan oli hiljaa. Tämä oli kuin hautajaismarssi.
En jaksanut enää välittää, koska olin jo kokenut kaiken mitä ihminen voi päässään vain kokea.

Pääsimme vihdoinkin pihalla ja siellä minua odotti valkotakkinen mies, joka yski hieman.
Kävelin hänen viereen. ”Oletko valmiina matkaan hra. Korpinen” En vastannut hänelle mitään vaan lähdin kävelemään kohti autoa, kun sain mieleeni yhden kysymyksen. Pysähdyin. ”Hei ” huudahdin valkotakkiselle miehelle joka oli selän minua kohti ja hän kääntyi. ”Haluan tietää vielä yhden kysymyksen ennen, kuin syökset minut takaisin helvettiini, uskoitteko te minua ennen kuin te kohtasitte itse heidät?”
Valkotakkinen miehen suu loksahti auki.  Hän katsoi minua ihmetellen sanaa sanomatta.
”Noh?” kysyin häneltä.
Valkotakkinen mies kääntyi ja käveli takaisin mielisairaalan sisälle ilman vastausta vaikka hän oli jo sen minulle antanut tuolla hermostuneella liikehdinnällään. Istahdin autoon ja auto lähti ajamaan kohti määränpäätään.