Painoin kasvoni käsiini, tiesin kokeilemattakin, että ovi oli lukittu ulkoa, ikkunassa oli paksut kalterit ja tuuletusluukkuun en mahtuisi. Pyyhin eritteet lakanoihin peniksestäni, vähintä mitä saatoin tehdä. Nousin pukemaan vaatteeni lattialta, saadakseni edes hetkeksi tekemistä. Olisin niin mielelläni tehnyt vaikka origameja, jos olisin osannut, ihan vain saadakseni hetkeksi tekemistä selliini. Tunsin avaimen kengässäni, vetäessäni sen jalkaani, tiesin pelkän tuntoaistin varassa, että tuo ikivanha rautainen avain ei edes sopisi huoneen lukkoon. Kävelin kirjahyllylle ja otin käteeni sattuneen ensimmäisen kirjan, Ikaalisten kylähistoriaa 1945-vuodelta alkaen.
Ulkoa kuului ääniä, kuin juhlakulkue. Purskahdin itkuun. Iskin nyrkkini kipeästi seinään ja aloin paiskomaan tavaroita ympäri huonetta raivoissani. Olin vankina ylellisessä makuuhuoneessa, olin kuin yhden miehen haaremi, jonka odotettiin kiltisti odottavan tuon naisen paluuta. Miksi? Miksi? Huusin kurkku suorana: "MIKSI? MIKSI HELVETISSÄ? MIKSI?" Kukaan ei vastannut. Lopulta lysähdin maahan ja aloin nyyhkyttää vaimeasti.
Miksi olin päätynyt tähän? Miten olin päätynyt tähän? Ryhdistäydyin. Seinän sisästä alkoi kuulua rapinaa, aluksi vaimeaa, sitten voimakkaampaa ja voimakkaampaa ja ääni levisi ympäri huonetta, yritin katseellani seurata ääntä. Tietenkin, rottia! Rottia seinän sisällä! Se tästä vielä puuttuikin. Muistin kuulleeni tuon saman äänen mielisairaalassa. Aloin vapista kauhusta, rottia oli varmasti tuhansia!
Jostain kuului ääni, se muistutti etäisesti vetoketjun avaamista. Käännyin äänen suuntaan ja huomasin oviaukon, se johti pimeään käytävään. Olin kaatanut kirjahyllyn sen tieltä, miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Olin kuulevinani rottien nakertavan tietään jo lattialankkujen läpi, niinpä enempiä miettimättä ryntäsin käytävään.
En tiedä kauanko olin juossut ja mihin suuntaan, havahduin paniikistani fosforin hohteeseen jossain ikiaikaisen luolan perältä. Kuulin vain veden hiljaista tippumista pisara kerrallaan. Pysähdyin vetämään henkeäni. Kaikkialla minua tervehti kolea pimeys, sellainen viileä ja rauhallinen, ei uhkaava, ei ystävällinen... Vain jokin fosforinhohtoinen kasvi, sieni, tai jäkälä, kenties levä valaisi kalliota. Ainoa asia, mitä pimeydessä näin tuon hohteen ansiosta oli, että käytävä jatkui vielä tämän luolan jälkeenkin. Otin yhden tunnistamattoman hohtavan kasvin (kutsun niitä kasveiksi, vaikken tiedä mitä ne olivat). Se hohti edelleen kädessäni. Takaisin ei ollut mitään järkeä palata, siispä päätin jatkaa pimeää tietä eteenpäin.
Hyvin pian käytävä alkoi kaartua vasemmalle ja laskeutua alaspäin. Jostain alkoi kuulua matkan edetessä puron solinaa. Käytävä oli selkeästi louhittu, sen seiniin oli isketty muutama sammunut soihtukin. Saavuin toiseen luolaan, joka oli sokaiseva pitkän pimeyden jäljiltä, se oli täynnä näitä samoja hohtavia sieniä, tai kasveja, sen halki virtasi pieni puro solisten huolettomasti. Luolan suulla oli lahonnut kyltti, joka oli kulunut vuosien syödessä sen pintaa ja oli täysin lukukelvoton, enkä edes tunnistanut muutamaa lukukelpoista kirjainta, tai kieltä johon ne mahdollisesti kuuluivat. Luola oli huomattavasti suurempi, kuin edellinen, joka oli pikemminkin leveä käytävän pätkä.
Istahdin lepäämään suurelle kivelle lähelle puroa. Kuulostelin hetken. Oli täysin hiljaista, jos ei lasketa puron solinaa. Aloin tuntea janoisuutta, mutten tiennyt mitä kaikkia metalleja veteen oli saattanut liueta. Hetken epäröityäni päätin haistaa vettä, se ei haissut omituiselle, eikä maistunutkaan. Päätin siis juoda ja kerätä hetken voimiani, ennen kuin jatkaisin matkaani syvemmälle tunneliverkostoon. Tämä luola haarautui kolmeen käytävään, neljään, jos laskemme sen mistä tulin. Kaksi oli kuitenkin romahtanut, niinpä pystyin valitsemaan vain yhden, aikoessani jatkamaan eteenpäin.
Käperryin hetkeksi luolan yhteen nurkkaan sammalmättäälle, nukahdin joksikin aikaa.
En tiedä kauanko nukuin, en tiedä oliko päivä, vai yö, kun heräsin. Sieppasin pari hohdokkia ja päätin jatkaa matkaani syvemmälle alaspäin viettävään tunneliin. Kävelin varmaan kilometrejä, ennen kuin saavuin valtavaan luolaan, se oli pimeä ja ilmapiiriltään kolkko. Erotin hämärässä vain muutamien lahojen puutalojen siluetit. Osa oli enää muutama pystyssä oleva seinä, toiset kokonaan pystyssä. Talot olivat arkkitehdiltään ikivanhoja, en osannut sanoa niiden ikää tarkemmin, kuin ettei puun pitäisi pysyä maatumattomana ikuisuuksia, mitä nämä lahoavat talot olivat täällä olleet. Olinko saapunut muinaiseen Ikaaliseen? Astelin peremmälle raunioituneeseen kylään.
Kaikki pimeys tuntui nielaisevan minut sisäänsä, mutten voinut peräytyäkään. Minun olisi löydettävä toinen tie takaisin maan pinnalle. Kävelin ikivanhoja katuja, joita ei ollut kukaan vuosiin kulkenut, kenties vuosituhansiin. Muutama ruostunut valoposti oli edelleen pystyssä, parit lukukelvottomat kadunnimikyltit roikkuivat yhä paikoillaan ja näin yhden mädän puistonpenkinkin. Koko paikka tuntui minusta hyvin ahdistavalta, enkä mielelläni olisi jatkanut sen läpi, mutten löytänyt muutakaan tietä. Ohitin risat hevoskärryt ja hevosen ikivanhat jäänteet. Muutama haalistunut mainoskyltti nökötti edelleen paikoillaan surkeina. Lopulta seisoin keskellä kylää, kaivon luona. Kaikkialla ympärilläni vain pimeyttä ja raunioita, hävitystä ja kadotusta. Kykenin kuvittelemaan ammoin kuolleiden itkun korvissani, kadotettujen sielujen kenties edelleen harhaillessa näissä lahoissa hökkeleissä. Tahdoin ajatella, ettei täällä olisi tosiaankaan mitään, ei yhtään mitään elollista, tai epäkuollutta olentoa. En kuitenkaan voinut olla vilkuilematta vainoharhaisesti ympärilleni kaiken nielevässä hiljaisuuden ja pimeyden yhdistelmässä, jonka keskellä seisoin kirkkaimpana valonlähteenä. Luontainen varautuneisuus pimeään alkoi saada minut kuvittelemaan varjoihin ties millaisia kauhuja. Suljin silmäni ja hoin mielessäni, ettei täällä enää ollut mitään pelättävää. Silloin kuulin rapinaa kaivosta, kuin lukuisia rottia syvällä sen sisällä. Jähmetyin kauhusta paikoilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti