Vietin sen illan uudessa huoneessani. Pillerit piilotin sänkyyni. Olin epätoivoinen miettiessäni pakoa. En ollut saanut ensimmäistäkään tilaisuutta karata koko päivänä. Vaistoni sanoi, että minulla olisi liittolainen. Muistelin valkotakkisen miehen elehdintää, kun viimeksi tapasimme. Hän elehti kuin mies, joka kuulee asioita jotka hänen mielensä tahtoo unohtaa. Huokaisin hiljaa ja jatkoin lobotomoidun tuijotustani, siltä varalta, että hoitajat tulisivat yllätysvisiitilleen. Minulla oli tylsää, niin ilmeisesti huonetoverillanikin, hän vain hakkasi päätään samassa tahdissa seinään koko illan.
Nukuin levottomasti, nähden unia kaloista ja lonkeroista, miten limaiset lonkerot ja suomuiset kädet kiertyivät ympärilleni. Heräsin rauhalliseen puheeseen ja tarmokkaaseen ravisteluun. Oli hämärää, mutta näin valkotakkisen miehen kumartuneena ylleni. Hän painoi kätensä suulleni ja kuiskasi: "Hyss! Me lähdemme nyt pois täältä herra Korpinen." Hän antoi minulle vaatteeni ja kehotti pukemaan nopeasti.
Me hiivimme käytävää pitkin, matka oli sinällään helppo, vain yksi yöhoitaja käveli tiellemme ja hänet vaiensi valkotakkisen selkeä ylempiarvoisuus ja kertomukset ylilääkärin käskystä, erikoiskokeesta ja nuo tarinat kuulostivat uskottavammilta, kuin hänen poliisiasemalla kertomansa.
Mielisairaalan lumisella pihalla odotti valkotakkisen harmaa auto. Istuimme autoon ja hän laittoi turvavyön kiinni ja kehotti minua toimimaan samoin. Sitten katsoimme toisiamme ja hän kysyi: "Minne seuraavaksi?" Mietin ääneen, että meidän tulisi varustautua. Hän nyökkäsi ja selitti olevansa itsekin nyt liemessä.
"Siitä on vuosia, kun kohtasin ne hirviöt ensimmäisen kerran. Tiedätkös, kenenkään ei pitäisi kohdata mitään niin kamalaa elämänsä aikana", hän kuiskasi hiljaa surullisella äänellä. "Tiedän, mistä puhut", sanoin. Hän nyökkäsi ja käynnisti auton. "Käydään ensin katsomassa, mitä saadaan autotallistani kaavittua kasaan", mies sanoi, meidän poistuessa pihatieltä. "Oletko sinäkin siis ollut Ikaalissa?" kysyin. Hän nyökkäsi haikeana. Alkoi pyryttää lunta. Sovimme nukkuvamme yön yli hänen talollaan ja lähtevämme kukon laulun aikaan tien päälle. Ei menisi kauan, kun meitä alettaisiin etsiä. "Pahimmassa tapauksessa joudumme piilottelemaan pari viikkoa Saanalla", hän sanoi. "Mitä tarkoitat?" kysyin. "Luuletko, että tuhopoltosta selviää pyytämällä anteeksi? Luultavasti virkavallan silmissä olemme pian murhapolttajia", mies selitti. Käännyimme metsätielle.
Lopulta auto pysähtyi hiljaisen omakotitalon pihaan. Katselin taloa sanattomana, ennen kuin nousimme ulos joulukuiseen yöhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti