Se minkä aloittaa sen myös lopettaa.

8 Vuotta oli kulunut Ikaalisten tapahtumista. Seison miettien baaritiskini takana ja katsoin peiliin itseäni. Näin siellä Jarkko Kinnusen Turkulaisen baarin pitäjän. Oli onnistunut vaihtamaan henkilöllisyyteni. Olin elänyt nämä kahdeksan vuotta pelossa ja elin vieläkin, mutta olin saanut rakennettua itselleni jonkinlaisen uuden alun, mutta koitin edelleen vältellä vettä ja pimeitä kujia.
Ystäviä minulla ei ollut, koska en uskaltanut ystävystyä kehenkään, koska olin varma, että he etsivät minua ja koittaisivat tehdä mitä tahansa, jotta he saisivat minut takaisin.

Kaikki uho oli minusta kadonnut. Aluksi uusi elämäni oli ollut vihaa ja kärsimystä, mutta viha oli laantunut ja kärsimys turtunut, mutta vieläkin minä heräsin huutaen ja hikisenä.

Kerran baarissa olin varma, että olin nähnyt ihmisiä, jotka olivat auttaneet minua… mutta ne olivat vain harhoja.

Olin varma, että kuulin mereltä välillä nimeni huutoa ja houkuttelua, mutta niissä kohtia olin yleensä kääntynyt takaisin  tai paennut ihmisten sekaan.

Mielessäni aina joskus kummittelee asia palata takaisin, mutta olen yleensä koittanut uskotella itselleni, että siinä ei ole mitään järkeä.

Olen kyllä aina lukea Ikaalisista uutisia, mutta niissä ei ole mitään merkkiä tapahtumista.

Ainoa todiste on, että lehdessä oli ilmoitus katoamisestani, mutta sekin voi olla vain merkki sekoamisesta. Oliko tämä vain kaikki minun mielikuvitustani?

Eräänä päivänä. Kävelin kadulla ja näin edessäni ison julisteen.  ”At the Mountains of Madness”

Se oli uuden kauhuelokuvan juliste.

Se laittoi minut ajattelemaan, että minä en koskaan pysty elämään kunnolla, jos en saisi tietää totuutta. Päätin lähteä aamulla ajamaan kohti Ikaalisia minun oli saatava todiste siitä, että minun ei enää tarvitsisi pelätä enää.

Lähdin ajelemaan tuota pelottavaa parin tunnin matkaa.

Lopulta huomasin kyltin Ikaaliset 10km.

En enää pelännyt mennä sinne koska tiesin, että jos nyt kääntyisin takaisin. niin saisin pelätä loppuelämäni.  Kaarsin kolmostieltä Ikaalisten tielle ja ajoin suoraa kylpylän eteen.

Paikka näytti ihan samalta, kun 8 vuotta sitten.

Astuin autosta ulos.

Näin ympärilläni ihmisiä juttelemassa ja kukaan ei näyttänyt yhtään oudolta eikä myöskään suomuja näkynyt missään.

Rohkaisin itseäni lisää ja kävelin kylpylän sisälle. Se oli täynnä elämää.

Pikku lasten parkumista ja ihmisten puheen sorinaa.

Kävelin ympäri aulaa katsoen jotain todisteita käynnistäni, mutta mitään ei näkynyt.

Tuntui kun en olisi koskaan edes ollutkaan siellä…

Huomasin, että kylpylä oli selviytynyt ikuiselta remontiltaan ja se oli täynnä ihmisiä...  Oikeita ihmisiä

Katselin silmä tarkkana näkisinkö yhtäkään lonkeroa, mutta ei siellä ollut yhtikäs mitään.

Päätin istua baariin ja tilasin itselleni pitkän oluen.

Katselin ihmisiä silmä tarkkana, mutta lopulta hymyilin ensimmäisen kerran 8 vuoteen, koska  kaikki näytti olevan normaalia.

Aloin miettimään itsekseni, että missä minä olin saanut nämä arvet iholleni ja mieleeni.
Missä minä olin 8 vuotta sitten? En saanut vastausta, mutta silti positiivisuus sai mielenkevyeksi.

Saatuani tuopin tyhjäksi päätin poistua paikalta ja hyppäsin takaisin autooni ja olin valmiina kurvaamaan pois, kun mieleeni tuli Raipe.

Päätin lähteä katsomaan häntä ja lopulta tunnin pyörimisen jälkeen löysin talon. Koputin ovelle ja oven tuli avaamaan nuori mies ja kysyin”Terve onko Raipe kotona?”

”Kuka?” Mies vastasi hämmentyneenä.

”En muista hänen sukunimeään, mutta hän asui tässä” Mies katseli hetken minua ja vastasi

”Minä olen asunut tässä talossa koko elämäni ja täällä ei ole ollut yhtäkään Raipea”

Katsoin häntä hetken ja päätin pyytää anteeksi erehdystäni ja poistun.

Olinko minä vain kuvitellut kaiken? päätin vielä ajaa järven rannalle, jossa olin kokenut kauhun hetkiä, mutta järvi oli peilityyni ja lapset pulikoivat rannassa.

 Ajatella paikassa josta syväläiset olivat nousseet ylös oli tullut lasten uintipaikka.

Heitin pienen kiven järveen ja odottelin vastausta, mutta kukaan ei vastannut.

Kuulin kuikan kaukaisin huudon ja huomasin illan saapuneen ja päätin lähteä takaisin Turkuun.

Matkalla mielessäni mietin, että jos ottaisin tehtäväksi ratkaista syyn miksi minä olin kuvitellut tämän kaiken ja mitä minulle oli oikeasti tapahtunut…

Olinko minä oikeasti Jarkko Kinnunen? Enkä koskaan muuta ollutkaan. 

Piikkiön kohdalla huomasin, että alkoi piskottelemaan.

Pilvistä päättelin, että oli tulossa kova vesisade ja päätin kiihdyttää vähän vauhtia.

Lopulta pääsin juuri kotiovelleni ennen kuin myräkkä alkoi.

Istuin kotona keittiössä ja muistelin menneitä, jotka olivat olleet painajaisia minulle, mutta ne eivät enää tuntuneet todelta… vaan pelkältä mielikuvituksen tuotteelta.

Aloin miettimään mistä kaikesta olin joutunut luopumaan pelkoni takia ja päätin, että lähtisin ulkomaille viettämään  lomaa ja ehkä voisin aloittaa elämäni uudestaan… Taas, mutta nyt tietysti ilman pelkoa. Mielikuvitukseni vilisi niin lujaa päässäni, että se uuvutti minut ja päätin mennä nukkumaan, mutta yöllä kuulin ovelta koputusta…

Luulin, että se oli myrskyn aiheuttamaa, mutta koputus vain koveni ja tiesini, että siellä oli joku.

Päätin mennä avaamaan oven.

Oven takana oli kassa mustaan  kaapuun pukeutuneita ihmisiä, jos heitä siksi voi sanoa.

Iskin oven kiinni ja koitin nopeasti karata takaovesta, mutta sekin oli täynnä kaapuun pukeutuneita ihmisiä. Olin saarrettu.

Oveani alettiin murtaa. Istuin nurkkaan ja koitin nipistää itseäni. Tämä oli vain unta eikö niin? eikö?

Lopulta oveni antoi periksi ja huoneeni täytyi mustakaapuisia miehiä ja he tulivat seisomaan eteeni ja tuijottivat minua. Huomasin heidän ihonsa, joka oli suomuinen tiesin, että kaikki menneisyyteni olikin totta, mutta huomasin, että he alkoivat väistyä. heidän takaa oli tulossa joku…

Yllätykseksi eteeni käveli nainen, jonka muistin hämärästi.

Hän oli se jonka olin saattanut raskaaksi.

Nainen kyyristyi eteeni ”Tule lapsemme odottaa meitä”

Hän otti hellästi kädestäni kiinni ja veti minua kohti ovea. Aloin venkoilla vastaan ja irrottauduin hänen otteesta ja samassa sain kovan iskuni takaraivooni.

Avasin silmäni ja huomasin, että makasin Ikaalisten kylpylän porealtaassa.

Ympärilläni oli syväläisiä ilmankaapuja ja he pitivät kädessään kynttilöitä, kun vanha kaapumies käveli eteeni. ”Siitä on jo aikaa. Olemme kaivanneet sinua? haluamme näyttää sinulle joitain, josta haluamme kiittää sinua”

Olin hiljaa ja katsoin ympärilleni. Kaksi syväläistä ottivat minua kainalosta kiinni ja raahasivat minua vanhan miehen perässä. ”Missä Raipe on?” Huudin kovalla äänellä.

 Vanha mies kääntyi minua kohti. ”Hänet on käännytetty” sanottuaan hän jatkoi matkaansa.

 Halusin kysellä lisää, mutta tuntui, että olin jo sanonut liikaa. He veivät minut naisten saunatilaan ja huomasin, että lattiassa oli suuri reikä.

Vanha mies ”Olkaa hyvä”

Minä katsoin häntä hetken, mutta sitten syväläiset raahasivat minut reiän viereen ja pakottivat minut alas. en suostunut, mutta toinen syväläisitä potkaisi minua suoraan selkään ja tipahdin reiästä alas ja mätkähdin maahan.

Makasin maassa ja katsoin ylös ja huomasin, että vanha mies saarnasi jotain ja sulki kannen. Tuli hetkellinen pimeys, mutta huomasin, että ympärilläni alkoi syttyä soihtuja ja huomasin, että olin satapäisen syväläislauman keskellä. He kaikki polvistuivat edessäni ja alkoivat mumisemaan jotain kieltä, jota en ymmärtänyt.

Katselin ympärilleni ja tajusin olevani jonkinlaisessa luolassa.

Syväläisten mumina koveni ja aloin kuulemaan tuulen huminaa kaukana luolan perältä.

Katsoin sinne räpäyttämättä silmiäni.

Tuulen vire muuttui kuiskaukseksi, josta en saanut selvää, mutta kaukana aloin näkemään liikettä, joka lähestyi.

 Hetken päästä aloin saamaan kuiskauksesta selvää. ”Isääää!” Kyllä kuulin varmasti oikeen. Se kuiskasi ”Isä” Huomasin, että pimeydessä oleva liike sai muotonsa.

Ne olivat lonkeroita. Tajusin, että vihdoinkin mitä eteeni oli tulevan.

 Kuiskaus koveni ja lonkeroitten jälkeen näin jalkoja, jotka eivät olleet normaalit jalat.

Sitä kovemmaksi kuiskaus tuli sitä suuremmaksi olio tuli.

Lopulta se seisoi edessäni muutaman metrin päässä se oli jumalainen olento.

Se oli jotain todella rumaa, mutta jotain todella kaunista.

Sen silmät olivat mustan ja tuntui kun ne olisivat imeneet valoa ympäriltään.

Se oli ainoa asia, jota pystyin kuvailemaan siinä mahtavassa olennossa.

Purskahdin itkuun. En tiedä johtuiko se pelosta vai kunnioituksesta tuota oliota kohtaan, mutta kumminkin kuulin sen sanova minulle ”Isä”

 Kaaduin polvilleni ja itkin. En ollut koskaan itkenyt niin… enkä koskaan varmaan enää tulekaan itkemään, mutta sain suustani sanottua vielä yhden sanan ”Poikani”

Sen jälkeen lonkerot kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minut pimeyteen. Syväläisten muminan tahdittamana.

THE END?