Menetettyjen sielunmessu ja viimeinen joutsenlaulu

Painoin kasvoni käsiini, tiesin kokeilemattakin, että ovi oli lukittu ulkoa, ikkunassa oli paksut kalterit ja tuuletusluukkuun en mahtuisi. Pyyhin eritteet lakanoihin peniksestäni, vähintä mitä saatoin tehdä. Nousin pukemaan vaatteeni lattialta, saadakseni edes hetkeksi tekemistä. Olisin niin mielelläni tehnyt vaikka origameja, jos olisin osannut, ihan vain saadakseni hetkeksi tekemistä selliini. Tunsin avaimen kengässäni, vetäessäni sen jalkaani, tiesin pelkän tuntoaistin varassa, että tuo ikivanha rautainen avain ei edes sopisi huoneen lukkoon. Kävelin kirjahyllylle ja otin käteeni sattuneen ensimmäisen kirjan, Ikaalisten kylähistoriaa 1945-vuodelta alkaen.

Ulkoa kuului ääniä, kuin juhlakulkue. Purskahdin itkuun. Iskin nyrkkini kipeästi seinään ja aloin paiskomaan tavaroita ympäri huonetta raivoissani. Olin vankina ylellisessä makuuhuoneessa, olin kuin yhden miehen haaremi, jonka odotettiin kiltisti odottavan tuon naisen paluuta. Miksi? Miksi? Huusin kurkku suorana: "MIKSI? MIKSI HELVETISSÄ? MIKSI?" Kukaan ei vastannut. Lopulta lysähdin maahan ja aloin nyyhkyttää vaimeasti.

Miksi olin päätynyt tähän? Miten olin päätynyt tähän? Ryhdistäydyin. Seinän sisästä alkoi kuulua rapinaa, aluksi vaimeaa, sitten voimakkaampaa ja voimakkaampaa ja ääni levisi ympäri huonetta, yritin katseellani seurata ääntä. Tietenkin, rottia! Rottia seinän sisällä! Se tästä vielä puuttuikin. Muistin kuulleeni tuon saman äänen mielisairaalassa. Aloin vapista kauhusta, rottia oli varmasti tuhansia!

Jostain kuului ääni, se muistutti etäisesti vetoketjun avaamista. Käännyin äänen suuntaan ja huomasin oviaukon, se johti pimeään käytävään. Olin kaatanut kirjahyllyn sen tieltä, miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Olin kuulevinani rottien nakertavan tietään jo lattialankkujen läpi, niinpä enempiä miettimättä ryntäsin käytävään.

En tiedä kauanko olin juossut ja mihin suuntaan, havahduin paniikistani fosforin hohteeseen jossain ikiaikaisen luolan perältä. Kuulin vain veden hiljaista tippumista pisara kerrallaan. Pysähdyin vetämään henkeäni. Kaikkialla minua tervehti kolea pimeys, sellainen viileä ja rauhallinen, ei uhkaava, ei ystävällinen... Vain jokin fosforinhohtoinen kasvi, sieni, tai jäkälä, kenties levä valaisi kalliota. Ainoa asia, mitä pimeydessä näin tuon hohteen ansiosta oli, että käytävä jatkui vielä tämän luolan jälkeenkin. Otin yhden tunnistamattoman hohtavan kasvin (kutsun niitä kasveiksi, vaikken tiedä mitä ne olivat). Se hohti edelleen kädessäni. Takaisin ei ollut mitään järkeä palata, siispä päätin jatkaa pimeää tietä eteenpäin.

Hyvin pian käytävä alkoi kaartua vasemmalle ja laskeutua alaspäin. Jostain alkoi kuulua matkan edetessä puron solinaa. Käytävä oli selkeästi louhittu, sen seiniin oli isketty muutama sammunut soihtukin. Saavuin toiseen luolaan, joka oli sokaiseva pitkän pimeyden jäljiltä, se oli täynnä näitä samoja hohtavia sieniä, tai kasveja, sen halki virtasi pieni puro solisten huolettomasti. Luolan suulla oli lahonnut kyltti, joka oli kulunut vuosien syödessä sen pintaa ja oli täysin lukukelvoton, enkä edes tunnistanut muutamaa lukukelpoista kirjainta, tai kieltä johon ne mahdollisesti kuuluivat. Luola oli huomattavasti suurempi, kuin edellinen, joka oli pikemminkin leveä käytävän pätkä.

Istahdin lepäämään suurelle kivelle lähelle puroa. Kuulostelin hetken. Oli täysin hiljaista, jos ei lasketa puron solinaa. Aloin tuntea janoisuutta, mutten tiennyt mitä kaikkia metalleja veteen oli saattanut liueta. Hetken epäröityäni päätin haistaa vettä, se ei haissut omituiselle, eikä maistunutkaan. Päätin siis juoda ja kerätä hetken voimiani, ennen kuin jatkaisin matkaani syvemmälle tunneliverkostoon. Tämä luola haarautui kolmeen käytävään, neljään, jos laskemme sen mistä tulin. Kaksi oli kuitenkin romahtanut, niinpä pystyin valitsemaan vain yhden, aikoessani jatkamaan eteenpäin.

Käperryin hetkeksi luolan yhteen nurkkaan sammalmättäälle, nukahdin joksikin aikaa.

En tiedä kauanko nukuin, en tiedä oliko päivä, vai yö, kun heräsin. Sieppasin pari hohdokkia ja päätin jatkaa matkaani syvemmälle alaspäin viettävään tunneliin. Kävelin varmaan kilometrejä, ennen kuin saavuin valtavaan luolaan, se oli pimeä ja ilmapiiriltään kolkko. Erotin hämärässä vain muutamien lahojen puutalojen siluetit. Osa oli enää muutama pystyssä oleva seinä, toiset kokonaan pystyssä. Talot olivat arkkitehdiltään ikivanhoja, en osannut sanoa niiden ikää tarkemmin, kuin ettei puun pitäisi pysyä maatumattomana ikuisuuksia, mitä nämä lahoavat talot olivat täällä olleet. Olinko saapunut muinaiseen Ikaaliseen? Astelin peremmälle raunioituneeseen kylään.

Kaikki pimeys tuntui nielaisevan minut sisäänsä, mutten voinut peräytyäkään. Minun olisi löydettävä toinen tie takaisin maan pinnalle. Kävelin ikivanhoja katuja, joita ei ollut kukaan vuosiin kulkenut, kenties vuosituhansiin. Muutama ruostunut valoposti oli edelleen pystyssä, parit lukukelvottomat kadunnimikyltit roikkuivat yhä paikoillaan ja näin yhden mädän puistonpenkinkin. Koko paikka tuntui minusta hyvin ahdistavalta, enkä mielelläni olisi jatkanut sen läpi, mutten löytänyt muutakaan tietä. Ohitin risat hevoskärryt ja hevosen ikivanhat jäänteet. Muutama haalistunut mainoskyltti nökötti edelleen paikoillaan surkeina. Lopulta seisoin keskellä kylää, kaivon luona. Kaikkialla ympärilläni vain pimeyttä ja raunioita, hävitystä ja kadotusta. Kykenin kuvittelemaan ammoin kuolleiden itkun korvissani, kadotettujen sielujen kenties edelleen harhaillessa näissä lahoissa hökkeleissä. Tahdoin ajatella, ettei täällä olisi tosiaankaan mitään, ei yhtään mitään elollista, tai epäkuollutta olentoa. En kuitenkaan voinut olla vilkuilematta vainoharhaisesti ympärilleni kaiken nielevässä hiljaisuuden ja pimeyden yhdistelmässä, jonka keskellä seisoin kirkkaimpana valonlähteenä. Luontainen varautuneisuus pimeään alkoi saada minut kuvittelemaan varjoihin ties millaisia kauhuja. Suljin silmäni ja hoin mielessäni, ettei täällä enää ollut mitään pelättävää. Silloin kuulin rapinaa kaivosta, kuin lukuisia rottia syvällä sen sisällä. Jähmetyin kauhusta paikoilleni.

Voiko kohtaloaan välttää?

Avasin oven ja kävelin talon sisälle. Talo oli sisältään juuri sellainen, kuin odotin siisti ja täynnä kirjoja. Otin ulkovaatteitani pois ja Valkotakkinen mies viittoili minua autotalliin.
autotallista hän otti esiin haulikon ja panoksia ”Osaatko käyttää näitä?”
”Olen minä joskus hirvimetsällä nuoruudessani ollut” vastasin ja otin haulikon käteeni.
Mies nyökkäsi ja alkoi nostelemaan bensakanistereita esille.
Minä itse kiertelin ympäri autotallia ja huomasin hyllyllä sytkärin ja tulitikkuja kahmin kaikki käsiini ja iskin muutaman valkotakkiselle miehelle. Hän pistin ne taskuunsa ja sanoi ”Aamulla turvallisinta iskeä, koska syväläiset eivät liiku silloin”
Nyökkäsin hänelle ja aloin haukotella. Valkotakkinen mies ehdotti, että menisimme nukkumaan.
Kampesin sänkyyn, joka tuntui yllättävän mukavalta ehkä johtuen siitä, että olin nukkunut melkein vuoden verran sairaalasängyssä. Suljin silmäni ja nukuin rauhallisen yön.
Aamulla Valkotakkinen mies herätti minut.
Olin valppaana ylhäällä hän heitti minulle hieman uutta vaatetta päälle.
Pihalla aloimme kantaa kanistereita autoon ja laitoimme kummatkin haulikot ja panokset valmiiksi ja lähdimme kostoretkellemme.
Sovimme, että tekisimme normaalin rynnäkön kylpylän sisälle ja minä turvaisin häntä, kun hän valelisi bensaa ympäri paikkoja.
Suunnitelmamme oli riski iso riski, mutta kummatkin meistä tiesivät, että me olimme ainoat ihmiset, jotka voivat pysäyttää tämän. Ajoimme loppumatkan ilman keskustelua. Meillä ei ollut puhuttavaa, koska tiesimme jutustelun vain nopeuttavan matkaa, joten odotimme.
Lopulta Ikaalisten kyltti tuli eteen me katsoin valkotakkista miestä, mutta hän ei reagoinut katseeseeni.
Käännyimme viimeiset mutkat ja olimme päässeet kylpylän pihalle ja valkotakkinen mies pysäytti auton ”Nyt on aika” katsoin häntä ja hän vastasi vihdoinkin katseeseeni. Annoin hänelle haulikon ja latasimme ne valmiiksi ja nappasimme kummatkin kanisterit käteen ja sanoin ”Mennään!”.
Syöksyimme ulos ja menimme Kylpylän sisälle.
Olin pitkästä aikaa kylpylässä ja huomasin, että mikään ei ollut muuttunut ”Remontti” oli vieläkin päällä ja aloimme osoitella ihmisiä haulikolla.
Kukaan ei tuntunut reagoivan meidän haulikon osoitteluun vaan he olivat kylmän rauhallisia ja kävelivät meitä kohti.
Lähdimme portaita pitkin alakertaan kohti uimahalli osastoa ja huitoen samalla ilmeettömiä ihmisiä pois edestämme.
Kukaan ei tuntunut välittävän meistän, kun lopulta kun pääsimme uimahallin aulaan huomasimme, että ovesta tuli kaapumies, joka huomasi meidän.
Valkotakkinen mies täräytti haulikolla kohtia kaapumiestä, mutta hän ehti suojautua takaisin oven taakse. Ampuminen oli virhe.
Hetken päästä aloimme kuulemaan suurta möykkää. Ne olivat tulossa meitä kohti. 
Aloimme juosta kohti pukuhuonetta ja sinne päästyämme aloin siirtelemään tavaroita oven eteen ja huusin ”Ala valella bensaa” Valkotakkinen mies avasi kanisterin ja ryhtyi viskomaan bensaa joka paikkaan. Minä jatkoin oven tukkimista. Lopulta olin valmis ja ryhdyin heittelemään bensaa ympäri pukuhuonetta, mutta kuulin takaani huutoa.
 Se oli valkotakkinen mies otin haulikon takaisin käteeni ja juoksin ääntä kohti. Hän oli päässyt uimahalliin ja huomasi mitä oikeasti olin tarkoittanut. Hän oli sokissa. ”Elä välitä siitä!” yritin herätellä häntä, mutta hän ei reagoinut mihinkään, joten otin hänen kädestään kanisterin ja aloin viskomaan bensaa altaaseen. Nurkasta kuului huuto. Ne olivat päässeet toista kautta sisälle uimahalliin.
Otin haulikon ja samalla yritin huutaa valkotakkista miestä apuuni, mutta hän oli toimeton.
En pystynyt roiskimaan enää bensaa vaan koitin pitää ne mahdollisimman kaukana meistä. Yksi kaapumiehistä hyökkäsi meitä kohti. Painoin liipaisinta ja kaapumies tippui altaaseen.
Olin vahingossa täräyttänyt kummatkin piiput tyhjäksi ja aloin etsimään patruunoita.
He tiesivät, että oli heidän hetki ja he lähtivät, kuin lauma petoeläimiä minua kohti. Koitin huutaa valkotakkiselle miehelle mutta hän oli poissa pelistä.
Huidoin haulikolla heitä, mutta se oli ihan turhaa. He saivat meidät kiinni ja raahasivat minut pois.
Koitin rimpuilla karkuun, mutta he olivat vahvoja ja veivät minut tuttuun huoneeseen ekaan kerrokseen ja sulkivat oven perässään olin kokenut Deja vu:n. Paitsi tällä kertaa huoneessa oli valot päällä ja huomasin, että huoneessa seisoskeli vanha valkoiseen kaapuun pukeutunut mies ”Älä turhaa uhmaa jumalten tahtoa”. ”Mitkä jumalat!” vastasin tuimasti johonka sain hymyilyä vastaukseksi. ”Viime kerralla pakenit, mutta nyt se ei ole enää mahdollista. Olet venyttänyt jo liian pitkälle tätä tapahtumaa”
Sylkäisin verta pois suustani. Vanhus katseli minua hetken ”Olisin toivonut, että olisit hieman siistimpi ollut, mutta menkööt.” Vanhus ottaa kädestäni kiinni ja johdattaa minut kamarin ovelle ja avaa sen. Kävelen sisälle, en tiedä miksi?. Vanhus sulkee oven ja kuulen, kuinka ovi lukitaan.
Olen hiljaa pimeydessä ja kuulen vain hengitykseni. Säikähdän kuulen selkäni takaa ääniä. Hapuilen valonkatkaisijaa ja lopulta löydän sen. Näen edessäni kuva kauniin naisen, joka makaa sängyssä puoli alasti ja hymyilee minulle.
Tajuan heti mihin olin joutunut.
Yritin saada vielä ovea auki, mutta turhaan.
Tunnen selkäni takana kuinka tuo nainen nousee ylös sängystä ja kävelee minua kohti hitaasti ja viettelevästi.
Lopulta tunnen hänen kädet hartioilla ja hän hyväilee käsillään kroppaani.
Hän kääntää minut itseään päin ja suutelee minua tulisesti. En tiedä mitä teen.
Tuntuu, kuin olisin jonkun suuren taian lumoissa. Hän ottaa käsistäni kiinni ja vie minua rauhallisesti kohti sänkyä. Hän istahtaa sängylle ja minä jään seisomaan hänen eteensä. Hän avaa housujani. Haluan estellä, mutta en voi.
Lopulta tunnen, kun hän laittaa sen huuliensa väliin ja alkaa imemään sitä rauhallisesti, mutta intohimoisesti. Tuntuu, kuin minut olisi puudutettu… En pysty tekemään mitään.
Lopulta hän saa minut kiihottuneeksi ja laskee housuni ihan alas ja levittää haaransa edessäni ja hän tarrautuu minun käsiini uudestaan ja vetää minut hänen päällensä ja samalla huomaten minun kyyneleeni jotka hän nuolaisee pois ja nauraen.
hän kääntää minut selälleni ja hyppää päälleni ja alkaa hieromaan kroppaani . Haluan estellä häntä, mutta tunnen itseni voimattomaksi.
Lopulta kaikki ovat ohi sekunneissa. Nainen antaa suukon poskelleni ja kävelee pois huoneesta.
Jään makaamaan sängylle sisälläni kiehuu. Olen juuri pettänyt itseni. Nousen sängyn reunalle istumaan ja katson ympärilleni, kun tajua, että minun on pakko korjata epäonnistumiseni ja tuhota tämä rakennus.

Armahda minun sieluni, sillä olen tekevä syntiä...

Vietin sen illan uudessa huoneessani. Pillerit piilotin sänkyyni. Olin epätoivoinen miettiessäni pakoa. En ollut saanut ensimmäistäkään tilaisuutta karata koko päivänä. Vaistoni sanoi, että minulla olisi liittolainen. Muistelin valkotakkisen miehen elehdintää, kun viimeksi tapasimme. Hän elehti kuin mies, joka kuulee asioita jotka hänen mielensä tahtoo unohtaa. Huokaisin hiljaa ja jatkoin lobotomoidun tuijotustani, siltä varalta, että hoitajat tulisivat yllätysvisiitilleen. Minulla oli tylsää, niin ilmeisesti huonetoverillanikin, hän vain hakkasi päätään samassa tahdissa seinään koko illan.

Nukuin levottomasti, nähden unia kaloista ja lonkeroista, miten limaiset lonkerot ja suomuiset kädet kiertyivät ympärilleni. Heräsin rauhalliseen puheeseen ja tarmokkaaseen ravisteluun. Oli hämärää, mutta näin valkotakkisen miehen kumartuneena ylleni. Hän painoi kätensä suulleni ja kuiskasi: "Hyss! Me lähdemme nyt pois täältä herra Korpinen." Hän antoi minulle vaatteeni ja kehotti pukemaan nopeasti.

Me hiivimme käytävää pitkin, matka oli sinällään helppo, vain yksi yöhoitaja käveli tiellemme ja hänet vaiensi valkotakkisen selkeä ylempiarvoisuus ja kertomukset ylilääkärin käskystä, erikoiskokeesta ja nuo tarinat kuulostivat uskottavammilta, kuin hänen poliisiasemalla kertomansa.

Mielisairaalan lumisella pihalla odotti valkotakkisen harmaa auto. Istuimme autoon ja hän laittoi turvavyön kiinni ja kehotti minua toimimaan samoin. Sitten katsoimme toisiamme ja hän kysyi: "Minne seuraavaksi?" Mietin ääneen, että meidän tulisi varustautua. Hän nyökkäsi ja selitti olevansa itsekin nyt liemessä.

"Siitä on vuosia, kun kohtasin ne hirviöt ensimmäisen kerran. Tiedätkös, kenenkään ei pitäisi kohdata mitään niin kamalaa elämänsä aikana", hän kuiskasi hiljaa surullisella äänellä. "Tiedän, mistä puhut", sanoin. Hän nyökkäsi ja käynnisti auton. "Käydään ensin katsomassa, mitä saadaan autotallistani kaavittua kasaan", mies sanoi, meidän poistuessa pihatieltä. "Oletko sinäkin siis ollut Ikaalissa?" kysyin. Hän nyökkäsi haikeana. Alkoi pyryttää lunta. Sovimme nukkuvamme yön yli hänen talollaan ja lähtevämme kukon laulun aikaan tien päälle. Ei menisi kauan, kun meitä alettaisiin etsiä. "Pahimmassa tapauksessa joudumme piilottelemaan pari viikkoa Saanalla", hän sanoi. "Mitä tarkoitat?" kysyin. "Luuletko, että tuhopoltosta selviää pyytämällä anteeksi? Luultavasti virkavallan silmissä olemme pian murhapolttajia", mies selitti. Käännyimme metsätielle.

Lopulta auto pysähtyi hiljaisen omakotitalon pihaan. Katselin taloa sanattomana, ennen kuin nousimme ulos joulukuiseen yöhön.

On aika lopettaa pelkäämästä ja kohdata totuus

Aloin miettimään huomista, että olisiko tässä tilaisuuteni paeta? Mieleeni pulppusi ajatuksia, että miksi oikeen juoksin?  ja minne minä juoksin? Jotenkin tunsin suurta halua lopettaa tämä leikki ja palata takaisin normaaliin elämään, jossa sain olla ihan omassa rauhassa ilman, että olisin epäillyt yhtäkään vastaan tulijaa. Huokaisin surullisena ja katsoin huoneeni ikkunaluukusta, kuinka aurinko laski metsän taakse.
Aikani kävisi vähiin, koska olin varma, että minun siirrossani olisi jotain epäilyttävää.
Epätoivoisista ajatuksistani yks syöksähti kirkkaasti eteeni ”Polta kylpylä”
Kyllä! se olisi ratkaisu, koska tiesin, että uimahalliosastolla oli jotain joka oli saattanut minut tähän päättymättömään painajaiseen.
Otin vyöni irti housuistani ja menin sängyn alle ja aloin kirjoittamaan vyön soljella seinään tekstiä
 ”Mitä olen tehnyt ansaitakseni hirviön huomion? Tiedän, että tämä on hullun puhetta, mutta jokaisella hullulla on kirkkaat hetkensä ja tämä on minun hetkeni, en vastaa teille olenko oikeasti hullu vai en, koska sitä en itsekkään tiedä. Haluan ottaa siitä selvää, joten joudun tekemään nyt suuria tekoja… Toivoen, että ne toteutuvat. Jumala joka minut hylkäsit. Anna anteeksi tekoni, koska minä annoin anteeksi sinun tekosi.”
raapustin viimeistä kirjainta, kun kuulun askelia käytävältä nousin nopeasti ylös ja tajusin, että olin kuluttanut ajatukseeni koko yön ja aamu alkoi pilkistää.
En ollut varautunut ollenkaan tilanteeseen. Ovi aukesi Kaksi hoitajaa tuli ja pyysivät, että saisivat laittaa minulle käsiraudat. Nyökkäsin, koska turha minun oli lähteä riehumaan, koska selviytymismahdollisuuteni olivat olemattomat.

Ojensin käteni ja hoitaja pisti käsiraudat ja ohjasi minut sitten käytävälle.
Jokainen hullu huoneessaan oli hiljaa. Tämä oli kuin hautajaismarssi.
En jaksanut enää välittää, koska olin jo kokenut kaiken mitä ihminen voi päässään vain kokea.

Pääsimme vihdoinkin pihalla ja siellä minua odotti valkotakkinen mies, joka yski hieman.
Kävelin hänen viereen. ”Oletko valmiina matkaan hra. Korpinen” En vastannut hänelle mitään vaan lähdin kävelemään kohti autoa, kun sain mieleeni yhden kysymyksen. Pysähdyin. ”Hei ” huudahdin valkotakkiselle miehelle joka oli selän minua kohti ja hän kääntyi. ”Haluan tietää vielä yhden kysymyksen ennen, kuin syökset minut takaisin helvettiini, uskoitteko te minua ennen kuin te kohtasitte itse heidät?”
Valkotakkinen miehen suu loksahti auki.  Hän katsoi minua ihmetellen sanaa sanomatta.
”Noh?” kysyin häneltä.
Valkotakkinen mies kääntyi ja käveli takaisin mielisairaalan sisälle ilman vastausta vaikka hän oli jo sen minulle antanut tuolla hermostuneella liikehdinnällään. Istahdin autoon ja auto lähti ajamaan kohti määränpäätään.

He lupasivat hoitaa minut kuntoon...

Kerroin tapahtumat varauksella valkotakkiselle miehelle. Tiesin, etten voinut enää muuttaakaan tarinaani. Jouduin siis alistumaan kohtalooni.

Mies nyökytteli minulle vähän väliä hyväksyvästi. Kun pääsin tarinani loppuun, hän otti silmälasit päästänsä, puhdisti niitä hihaansa ja sanoi rauhallisella äänellä: "Kuulkaahan herra Korpinen, tiedämme kyllä, että tarinanne on erikoinen, emmekö tiedäkin? Tietenkin tahdon uskoa sanaanne, mutta pomoni vaativat, että vien teidät mukananin muutamaksi päiväksi mielentilanne tutkimista varten vähän lataamaan akkujanne..." Pienoinen epäilys alkoi luikerrella selkäpiissäni, kuin pussillinen matoja. Suljin silmäni ja kuuntelin hänen jaaritteluaan, joka ei vakuuttaisi sinisilmäisintäkään lasta, mutta hänen äänensä sen sijaan oli mukavan rauhallinen. Oli miten oli, jouduin lähtemään hänen matkaansa.

En muista paljoa matkasta, kaksi vartijaa, tuo valkotakkinen mies ja minä. Minut saateltiin porteista sisään mielisairaalan pihaan ja lopulta aulaan, missä henkilötietoni otettiin ylös. Seuraavaksi minut vietiin huoneeseeni ja lysähdin pedilleni välittömästi, suljettuani oven. En onneksi ollut tiukimmalla osastolla ja sain pitää vaatteenikin. Minulla oli yhä Ikaalisten vankityrmän avain kengänpohjani alla. Se tuntui olevan ainoa todiste täysjärkisyydestäni, mutta sitä en rohjennut näyttää kellekään.

Sain lääkkeitä ja jotain hoitoa, mutta kaiken kaikkiaan tuo aika oli yhtä sumeaa sekasotkua. Istuin ikkunassa päivästä toiseen, vain tuijottaen ulos, kuin lobotomoitu. Havahduin joskus siihen, että kuolasin päälleni. Yöt, yöt olivat pahimpia, heräsin toisinaan mitä pelottavampiin painajaisiin hirviöstä, lonkeroista ja muusta vastaavasta. Toisinaan minut vietiin lepositeisiin, lääkittiin ja odotettiin, että rauhoitun. Kerran kuulin vanhempien hoitajien kuiskivan, että yösin olin kuin riivattu, puhuen unissani vieraita kieliä ja muristen epäluonnollisilla äänillä. He tuntuivat pelkäävän jotain minussa, jotain mitä eivät voineet lääkitä turraksi, kuten muun olemukseni.

Oli joulukuun loppua, kun heräsin huoneessani kuuluvaan rapinaan. Se kuului ensin nurkassa, astelin luonnollisesti tutkimaan sitä lapsenomaisen uteliaana, tokkuraisena rauniona, joka tuolloin olin. Rapina lähti kulkemaan samassa kohti kattoa ja keskelle huonetta päästyään, se levisi jokaiseen suuntaan samanaikaisesti, siten että ääni muodosti jonkinlaisen häkkikuvion. Minua alkoi välittömästi ahdistaa, hälytin hoitajan, joka ei tajunnut selostustani, saati kuullut rapinaa. Hän vain rauhoitteli minua ja antoi jotain lääkettä. Valahdin veltoksi, päästyäni sängylle ja pian olinkin syvässä unessa.

Aamulla muistin äänen uudestaan, herättyäni kunnolla. En tosin kyennyt ajattelemaan asiaa pidemmälle aamulääkkeissäni. En edes ajatellut asiaa enää, ennen kuin yöllä heräsin jälleen rapinaan. Tällä kertaa en hälyttänyt hoitajaa, vaan jäin odottamaan, mitä tapahtuisi. Puolen tunnin kuluttua viereisestä huoneesta alkoi kuulua huutoa, pian sen jälkeen toisella puolellani olevasta huoneesta, pian niiden viereisistä huoneista ja niin edelleen. Kaikkialla kuului tuskaista kiljumista, kunnes muutama hoitaja ryntäsi huoneeseeni. He lääkitsivät minut ja käskivät jatkaa unia, mitään ei kuulemma ollut tapahtunut. Mitään ei ollut tapahtunut ja hoitajat ryntäävät yllättäen nukuttamaan potilaita, keskellä yötä...

Aamu valkeni lopulta. Katselin lumisadetta ikkunastani. En ollut saanut lääkkeitäni vielä ja ajattelin suunnilleen jotain, kun sama valkotakkinen mies, jonka kanssa olin poliisiasemalla keskustellut, hän astui huoneeseeni ja sanoi: "Huomenta, tulin kertomaan, että teidät siirretään toiseen mielisairaalaan." Minä tivasin mieheltä, miksi. Hän selitti jotain vesijohdoista, remontista ja muusta. Mikään ei tuntunut uskottavalta, etenkään kun hoitaja toi aamiaisen huoneeseeni ja käski pysyä huoneessa. Pahat aavistukset nousivat pintaan ja päätin olla ottamatta lääkkeitäni enempää, käsittääkseni tapahtumat paremmin.

Uusi umpikuja

Lähdin juoksemaan niin kovaa kuin loukkaantuneena pääsin. Pääsin parkkipaikan loppuun, kun huomasin sivussa vanhan pyörän. Onneksi se ei ollut lukossa ja hyppäsin satulan päälle ja aloin polkea niin kovaa, kuin pystyin katsoin taakseni. Kukaan ei ollut huomannut pakoa. Sää oli edelleen sateinen, mutta minun oli pakko jatkaa polkemistani.
Lopulta puolen tunnin polkemisen jälkeen minun oli pakko antaa polvelleni armoa. Katsoin hengästyneenä taakseni tiet olivat autiota. En ollut nähnyt yhtäkään autoa tulevan minua vastaan vaikka olin varman, että tämä oli kolmostietä.
Vedin syvään henkeen ja lähdin taas pyöräilemään, kun huomasin, että eteeni tuli kyltti Hämeenkyrö.
Ehkä sieltä saisin apua?
Lähdin jatkamaan polkemista, kun vihdoinkin pääsin sivilisaation pariin menin ensimmäiselle huoltoasemalla hengästyneenä ja aloin huutamaan, kuin hullu, että auttakaa minua. Tiesin, että se oli virhe panikoida, mutta tämän hulluuden jälkeen en pystynyt hallitsemaan itseäni. ”Soittakaa poliisit” Huusin. Huoltamon kassaneiti otti puhelimen käteensä ja soitti takahuoneesta tuli mies, joka alkoi rauhoitella minua. Lopulta sain itseni jotenkin hillittyä ja kaaduin maahan.
Lattialta katsoin, kuinka mies ja kassaneiti katselivat minua.
Makasin lattialla vartin verran toimettomana, kun näin uusia kasvoja silmieni edessä ne olivat poliisit, jotka ottivat minut mukaansa. ”Minne olemme menossa?” toinen poliiseista ”Tampereelle” Purskahdin itkuun ja nauruun samanaikaisesti. Olin pelastettu!.
Olin viettänyt vuorokauden putkassa ja kertonut tarinani poliiseille kymmeniä kertoja ja he ovat vastanneet aina samat kysymykset. Pelastukseni oli ajanut minut uuteen nurkkaan, josta ei ollut pois pääsyä. Sellin ovi avautui ja minua pyydettiin uudestaan kuulusteltavaksi. Tällä kertaa kuulustelu kopissa oli valkopukuinen mies, joka oli varmasti mielisairaalasta istuin hänen eteensä ja hänen vieressään oli kaksi poliisia. Valkopukuinen mies aloitti kysymykset. ”Voisitteko vielä kertoa uudestaan näistä Ikaalisten tapahtumista”

Tapaaminen ylipapin kanssa

Istuin mukavassa nojatuolissa, selaillen vanhaa kirjaa, se oli jokin näytelmä, ei mikään hirveän tunnettu. Edes kirjailijan nimi ei sanonut mitään. Olin jo aikaa sitten turhautunut, yrittäessäni paeta huoneesta. En voinut, kuin odottaa pelon vallassa.

Lopulta ikuisuuden tuntuisen ajan jälkeen ovi avautui ja sisään astui valkeaan kaapuun pukeutunut vanha mies. Hänen silmänsä olivat suuret ja sijaitsivat hyvin etäällä toisistaan, jollain tasolla hänen piirteensä toivat mieleen parrakkaan sammakon. Mies nojasi pitkään sauvaan, jonka päässä oli jokin sanoinkuvaamattoman kaamean hirviön päätä esittävä kultakoriste. Hänen päässään oli suippo kultainen kypärä, jossa oli jalokivikoristeita. Siihen oli kaiverrettu erilaisia merihirviöitä telmimässä vedessä. Katsoin miestä ilmeettömänä. Hän istahti nojatuolille minua vastapäätä ja tuijotti minua silmiään räpäyttämättä.

Hän katsoi minua hiljaa jonkin aikaa, ennen kuin aloitti kurnuttavalla äänellään: "Hieno näytelmä, eikö? Sääli vain, että Mikael Hangaskoski ei koskaan tullut tunnetuksi Ikaalisten ulkopuolella." Suljin kirjan ja kohotin katseeni miehen kurttuisiin kasvoihin. "Hän kuoli Talvisodassa, tuo oli hänen ainoa näytelmänsä. Tai ei ihan, hänen toinen näytelmänsä nimeltään Keskiyön taivaltaja jäi kesken", mies jatkoi selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Hänen silmissään vilahti häivähdys nostalgiaa ja muisteluita kaukaisista ajoista. "Yleensä rotuni ei arvosta ihmisten tekeleitä, te ette osaa tehdä mitään, mikä selviäisi ajan hampaista, ettekä sen puoleen ymmärrä niitä rikkauksia, joita olemme vuosituhansia vesistöjen uumeniin keränneet", mies tokaisi ja huokaisi perään: "Olen nähnyt rikkauksia, joista et voi edes uneksia." Katsoin edelleen hiljaisuudessa miestä, räpytellen silmiä hänenkin edestään. Mies vaikeni muistellen jotain kaukaista. "Mitä ajat takaa?" rohkenin kysäistä. Hän tuntui hitaasti palaavan oikeaan aikaan. "Tosiaan, anteeksi, minun iässäni sitä alkaa välillä uppoutua muisteluihinsa, etenkin kun viimeisestä kerrasta on vuosisatoja", hän vastasi, hymyili minulle ja naurahti sitten: "Tiedätkö, miksi olet täällä?" Pudistin päätäni.

"Kerron vähän suvustani", mies aloitti, jatkaen sitten maltillisesti: "Olen sukua, hyvin vanhaa sukua. Sukupuuni alkaa lähes suoraan Isä Dagonista, olemme siis lähes jumalaista sukua. Sukuni on ollut teidän mittapuullanne ikuisuuksia Ikaalisten ylipappeja ja minä itse olen nykyinen ylipappi. Perinteen mukaan valtiaamme lähettiläs valitsee sukuni jäsenille puolison." Tässä vaiheessa en voinut enää olla hiljaa, vaan keskeytin: "Mitä sinä ajat takaa?" Ylipappi nyökkäsi maltillisesti ja alkoi selittämään: "Sinä muistat, mitä järvellä tapahtui? Valtiaamme Cthulhun ylin sanansaattaja Ikaalisissa, hänen nimensä on Uxia. Hän valitsi sinut siittämään tyttäreni lapsen." Olin hetken hiljaa, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Vaistoni sanoi, että ensimmäisen tilaisuuden tullen olisi minun paettava. Ehkä onnistuisin jotain kautta pääsemään Justuksen mainitsemiin luoliin ja niitä pitkin vedenpuhdistamolle, sieltä minun pitäisi vain astella metsää pitkin naapurikunnan puolelle ja kertoa poliisille, että hullu kultti oli pakkonaittamassa minua. "Älä huoli poikanen, tyttäreni on sinun ikäluokkaasi", ylipappi naurahti ja jätti minut yksin mietteineni tuohon pieneen huoneeseen. Suljin silmäni ja vedin henkeä.

Loogisesti ottaen, he varmasti toisivat minulle ruokaa. Voisin piiloutua oven taakse ja kolkata vartijan, sitten rynnätä käytävälle ja yrittää paeta. Toisaalta voisin yrittää rynnätä karkuun, heidän viedessä minua tuohon epäpyhään paritteluun, elleivät ne sitten toisi naista tänne. Vedin uudestaan henkeä ja yritin kasata ajatukseni ja aloin tutkimaan huonetta, jos vaikka löytäisin jotain hyödyllistä pakoani varten. Jos minulla vain olisi jotain, millä repiä laudat irti ikkunan edestä, olin kuitenkin alimmassa kerroksessa. Ehkä voisin piilotella jahtikaupassa, samassa, josta ostin veitseni (jonka kadotin metsässä). Toivoin vain, että miehellä oli kaikki vielä hyvin. Koitin ovea, se oli unohtunut auki. Käytävällä ei näkynyt ketään. Kiitin hyvää onneani ja astuin ulos huoneesta. Aseekseni otin löytämäni metallisen patsaan, se ei ollut iso, mutta tarpeeksi järeä nuijaksi.

Ulkoa kuului messuamista, he olivat siis palanneet jatkamaan rituaaliaan, mikä helpottaisi liikkumistani. Onnistuin hiipimään huomaamatta hiljaisen kylpylän sivuovesta ulos. Pysähdyin katselemaan kylpylän parkkipaikkaa. Edessäni olisi autio ja suojaton tie, kunnes pääsisin kadun toiselle puolelle. Pitäisi vain toivoa, että jalkani kestää. Vedin jälleen henkeä ja ravistelin hartioitani, tässä sitä nyt mennään...

Palaset löytävät paikkansa.

Tunsin kasvoillani raikkaan sade pisarat ja avasin silmäni. Näin yläpuolellani tumman taivaan.
Tajusin, että enää tainnut olla sellissäni.
Katsoin sivulleni ja huomasin vieressäni olevan kymmeniä kaapuihin pukeutuneita ihmisiä.
Nostin kättäni, mutta se ei noussut. Huomasin, että minut oli sidottu johonkin puulautaan kiinni.
Katsoin eteeni ja huomasin Justuksen samanlaisessa tilassa.
 Katsoin tarkemmin ympäristöä ja huomaan, että olen pihalla jossakin järven lähettyvillä ja järveä ympyröi pieniä kumpareita ja niitten takaa näkyi Ikaalisten kylpylä.

Justus oli hiljaa. Tajusin, että hän oli hyväksynyt kohtalonsa. Meidän pako yritys oli mennyt pilalle jo ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa.
Samassa vieressäni olevat kaapuihmiset alkavat hymisevään kovaan ääneen.  
Huomaan, että kumpareitten takaa alkaa ilmestyä väkijoukkoa soihtujen kanssa ja he jäävät kumpareen päälle odottamaan. Kaapumiesten hyminä alkaa muuttua sanoiksi, joista en saa mitään selvää, mutta ne tuovat mieleeni unen, josta kaikki alkoivat. Katson Justusta, joka tuijottelee taivasta kohden. Huomaan hänen huultensa liikkuvan, koitan yhtyä hänen rukoukseen, mutta kaapumiesten huuto sekoittaa ajatuksiani.
Lopulta Väkijoukko aloittavat saman huudon. Kuinka ihmisistä voi tulla näin kova meteli.
Alan vastapainoksi kiljumaan ja huutamaan…. ehkä toivoen, että saisin omat ajatukseni takaisin, mutta en kuule edes omaa huutoani. Hiljaisuus.

Kuulen taas huutoni, mutta lopetan sen saman tien ja vedän henkeeni. Katson kaapumiehiä.
He tuijottavat järvelle. Käännän pääni hitaasti kohti järveä ja huomaan, että järven keskellä on suuri lonkero.
Pidätän hengitystäni ja huomaa, että koko maailma on hiljentynyt.
Lopulta äänen rikkoo aaltojen pieni loiskutus lonkeroa vasten.
Lonkero lähtee liikkeelle ja tulee kohti rantaa ja pääsee lopulta Justuksen kohdalle ja kiertäytyy hänen laudan ympärille.
Näen, kuinka Justus rukoilee.
Lonkero alkaa vetämään lautaa kohti järveä. En saa suustani sanaakaan.
Justuksen lauta vetäytyy veteen ja jää kellumaan sen pinnalle.
Pikku hiljaa tuo lautta menee keskemmälle järveä. Lonkero katoaa hetkeksi veteen.
Nyt vasta ensimmäisen kerran otan uudestaan happea keuhkoihini. Samassa Lonkero nousee takaisin vedenpintaa ja näyttää siltä, että se meinaa iskeä Justuksen Veden alle.
Karjaisen kovaan ääneen ja rikon tuon tuskallisen hiljaisuuden.
Lonkero pysähtyy. Kaapumiehet eivät hievahdakaan.
Ennekuin huomaankaan niin lonkero on tullut takaisin rantaa ja jättänyt Justuksen kellumaan keskelle järveä.
Lonkero hiipii jalkojeni kohdalle ja kiertelee yläpuolellani. Lopulta se ottaa kosketuksen ja kiertäytyy minun ympärilleni. Suljen silmäni.
Tämä on juuri, kun siitä unestani. Samassa lonkero lopettaa liikkumisensa ja koskettaa kärjellään huultani. Olen hiljaa.

Hetken päästä lonkero painaa itsensä vahvasti huuliani vasten. Yritän pitää huuliani yhdessä, mutta lopulta lonkero pääsee kiemurtelemaan suuhuni. Silmistäni valuu kyynel. En saa henkeä… Tuo Lonkero on tukkinut hengitysaukkoni.
Silmissäni sumenee. Näen edessäni saaren, jonka keskellä on vanha temppeli. Leijailen temppelin sisälle. Sisällä temppelissä palavat soihdut ja sen seinät ovat kultaiset ja edessäni näen jotain… Nimittäin ison patsaan, jonka olen nähnyt ennekin se on CTHULHUN patsas.
Leijailen sitä kohti. Mielessäni pimenee.
Nyt näen taas, mutta jotain on muuttunut. Näen itseni Patsaan silmien kautta tuijottamassa patsasta.
Herään takaisin todellisuuteen.
Lonkero syöksähtää suustani ulos.
Yskin ja huomaan, kuinka lonkero palaa takaisin järveen.
 Jatkan yskimistä ja huomaa, että Kaapuihmiset ja ihmiset soihdun kanssa tuijottavat minua hievahtamatta, katson järvelle jossa huomaan Justuksen lopettaneen rukoilemisen ja hän ottaa ensimmäisen kerran katsekontaktin minuun.
Samassa yksi väkijoukosta huutaa ”Hän on valittu!” Samassa kaikki alkavat huutamaan ja kaapumiehet ottavat käsistäni kiinni ja avaavat köydet ja nostavat minut ilmaan ja alkavat viemään minua pois järven luota.
Näen vielä vilauksen Justusta joka kelluu keskellä järveä.
Kaapumiesten perään alkaa kerääntyä väkijoukkoa jotka seuraavat meitä.  
Huomaa, että kaapumiehet kohti Ikaalisten kylpylään. Koitan rimpuilla, mutta he ovat liian voimakkaita. He vievät minut Kylpylän sisälle väkijoukko jää pääovelle odottamaan. Jatkan rimpuilua, mutta voimani alkavat olevan loppu.
Yksi kaapumies avaa edessäni oven ja heittää minut pimeään huoneeseen ja lyövät oven perässään kiinni.
Juoksen ovelle ja alan hakata sitä, mutta turhaan.
Nojaudun ovea vasten ja painan samalla valonkatkaisijan päälle ja huomaan olevani tyylikkäässä huoneessa, jonka ikkunat ovat laudoitetut.