Lähdin nilkuttamaan nurmikon poikki, kalaihminen perässäni. Rukoilin mielessäni jokaisella askeleella, että pääsisin pyörälle ajoissa. Kylmä hiki kirposi otsalleni, aivan kuin en jo olisi valmiiksi hikoillut tälle päivälle tarpeeksi. Mies lähestyi lähestymiseltään jokaisella askeleella, mutta niin lähestyi polkupyöränikin. Kaikki olisi sekunneista kiinni. Sekunneista, joita minulla ei ollut hukattavanani. Olin juuri tarttumassa polkupyörääni, kun jostain kuului kahahdus, vilkaisin lähimpään puskaan, sieltä astui esiin kalaihminen, joka kohotti kätensä ylös.
Kaikki pimeni.
Oli pimeää, päähäni koski, mutta tiesin olevani tajuissani, näin töissyistä ei voinut unessa olla. Yritin kohottautua istumaan, mutta löin pääni johonkin. Avasin silmäni, oli valoisampaa, edelleen kuitenkin hämärää. Kuuloni tuntui palaavan pikkuhiljaa. Kuulin auton moottorin äänen. Olin sidottu ja suukapuloitu. Kesti hetken, että pääsin luikertelemaan asentoon ja tilaan, että näin valoa. Ryömin esiin puisesta laatikosta, repäisten pari huonosti kiinnitettyä lankkua samalla. Aloin avaamaan solmujani niiden nauloilla.
Olin kuorma-auton taka-osassa. Auto kulki pitkin töyssyistä tietä ja minä olin kuin pallo, joka lensi jokaisesta töyssystä johonkin suuntaan. Onnistuin kuitenkin pääsemään oville kaiken rojun keskellä. Huokaisin alistuneesti ja avasin oven. Näin töyssyistä metsätietä, aurinko oli jo laskemaanpäin ja sijaintini oli kaikkea muuta, kuin selvillä. Horjahdin ja putosin alas. Onnekseni lensin kuitenkin alamäkeen ja kierin, kipeästi, mutta kuitenkin ehjänä alas ojaan, sen sammaleet pehmustivat putoamistani.
Katsoin, miten kuorma-auto jatkoi matkaansa. Jäin ojaan makaamaan, virtsan hajuun. Olin elossa, yksin keskellä metsää, ainoana mahdollisena ja loogisena suuntanani jompaan kumpaan suuntaan tietä pitkin, mutta tietä oli helppo pitää silmällä ja jalkani oli kaikkea muuta, kuin kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti