Kaikki tuntui jotenkin kuumehoureiselta. Maailma väreili ja vääntelehti ympärilläni, kuin olisin humalassa, enkä pystynyt juoksemaan suoraan, vaan kaaduin pusikkoon. Oksensin mahani tyhjäksi ja jäin haukkomaan henkeäni. Annoin maailman pyöriä kiihtyvällä tahdilla, kovempaa ja kovempaa, kykenemättä tekemään mitään asialle. Lopulta maailma pysähtyi ja lojuin puskassa, kuin heitetty karkkipaperi. Hetken maattuani nousin ylös ja lähdin tarpomaan kohti kotiani, nilkutin. Olin loukannut kaatuessani jalkani, enkä päässyt kävelemään kunnolla.
Aloin lääkitä itseäni viskillä ja palasin kirjojen pariin. Ei kuollut se, mikä voi iäti maata, vaan minulla ei ollut aikaa, oli saatava selville tämän hulluuden pohja ja syvyys. Selkäpiissäni kalvoi tunne, että olin oikeilla jäljillä, tiellä jolta ei olisi paluuta. Minun täytyisi vain pysyä järjissäni ja kaiken lukemani perusteella se olisi haaste, jossa moni ei ole onnistunut. Ovelta kuului koputusta.
Laahustin avaamaan. Oven takana oli ryysyiseen kaapuun pukeutunut mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti