Kaadoin pylväs-mallisen naulakkoni ja asetin sen jonkinlaiseksi tukkeeksi viistosti pystyyn oven eteen. Minulla olisi kuitenkin vain sekunteja aikaa, sillä ruosteinen kirves iskeytyi juuri oveni läpi. Nousin pystyyn ja katselin ympärilleni, etsien pakotietä. Ryntäsin työhuoneeseeni, suljin sen paksun oven ja aloin työntämään kirjahyllyäni sen eteen. Kuulin raskaat askeleet, ne lähestyivät työhuonettani. Pakotieni olivat vähissä, niinpä ryntäsin ikkunalle. Seinässä oli tasanne, ohut, mutta sillä pystyi kävelemään. Heitin siis tuolin ikkunasta kadulle ja kiipesin ulos. Lähdin hivuttautumaan selkä seinää vasten, kohti kohtaa, josta pääsin kiipeämään helpommin katolle. Työhuoneestani kuului kovaäänistä ryskytystä, kirveen syödessä oveani pala palalta. Ehdin, kuin ehdinkin taloni katolle, ennen kuin pää työntyi ulos työhuoneeni ikkunasta. Tuo mies murahteli jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Pysyin täysin hiljaa, maaten katolla ja toivoin, ettei hän älyäisi seurata minua katolle. En uskaltanut edes hengittää. Tietenkin mies lähti kapuamaan jälkiäni, kuin olisi tiennyt, tai arvannut missä olen. Näin hänet piilostani. Nyt oli siis tosi kyseessä.
Kierähdin alaspäin ja katselin katon reunalta sopivaa kohtaa tiputtautua. Paremman puutteessa hyppäsin lehtikasaan. Satutin jo aiemmin loukkaamani jalan. Muistin vasta tässä kohtaa, että olin loukannut sen. Lähdin siis nilkuttaen pakenemaan. Yritin parhaani mukaan pysytellä näkymättömissä ja pysähdyin vain kerran, vilkaisin silloin pysähtyneen pesulan pakettiauton takaa, miten tuo mies kuljeksi katollani risassa kaavussaan, kirves kädessään. Käännyttyäni, jatkaakseni matkaani, minä säikähdin, sillä huomasin vähän matkan päässä edessäni kaksi muuta vastaavasti pukeutunutta miestä, he käänsivät juuri silloin katseensa minuun ja huusivat jotain kielellä, jota kykenin vain arvailemaan. Lähdin nilkuttaen ylittämään tietä, toivoen onnen kantamoista, että voisin eksyttää nuo oudot miehet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti