Kerroin tapahtumat varauksella valkotakkiselle miehelle. Tiesin, etten voinut enää muuttaakaan tarinaani. Jouduin siis alistumaan kohtalooni.
Mies nyökytteli minulle vähän väliä hyväksyvästi. Kun pääsin tarinani loppuun, hän otti silmälasit päästänsä, puhdisti niitä hihaansa ja sanoi rauhallisella äänellä: "Kuulkaahan herra Korpinen, tiedämme kyllä, että tarinanne on erikoinen, emmekö tiedäkin? Tietenkin tahdon uskoa sanaanne, mutta pomoni vaativat, että vien teidät mukananin muutamaksi päiväksi mielentilanne tutkimista varten vähän lataamaan akkujanne..." Pienoinen epäilys alkoi luikerrella selkäpiissäni, kuin pussillinen matoja. Suljin silmäni ja kuuntelin hänen jaaritteluaan, joka ei vakuuttaisi sinisilmäisintäkään lasta, mutta hänen äänensä sen sijaan oli mukavan rauhallinen. Oli miten oli, jouduin lähtemään hänen matkaansa.
En muista paljoa matkasta, kaksi vartijaa, tuo valkotakkinen mies ja minä. Minut saateltiin porteista sisään mielisairaalan pihaan ja lopulta aulaan, missä henkilötietoni otettiin ylös. Seuraavaksi minut vietiin huoneeseeni ja lysähdin pedilleni välittömästi, suljettuani oven. En onneksi ollut tiukimmalla osastolla ja sain pitää vaatteenikin. Minulla oli yhä Ikaalisten vankityrmän avain kengänpohjani alla. Se tuntui olevan ainoa todiste täysjärkisyydestäni, mutta sitä en rohjennut näyttää kellekään.
Sain lääkkeitä ja jotain hoitoa, mutta kaiken kaikkiaan tuo aika oli yhtä sumeaa sekasotkua. Istuin ikkunassa päivästä toiseen, vain tuijottaen ulos, kuin lobotomoitu. Havahduin joskus siihen, että kuolasin päälleni. Yöt, yöt olivat pahimpia, heräsin toisinaan mitä pelottavampiin painajaisiin hirviöstä, lonkeroista ja muusta vastaavasta. Toisinaan minut vietiin lepositeisiin, lääkittiin ja odotettiin, että rauhoitun. Kerran kuulin vanhempien hoitajien kuiskivan, että yösin olin kuin riivattu, puhuen unissani vieraita kieliä ja muristen epäluonnollisilla äänillä. He tuntuivat pelkäävän jotain minussa, jotain mitä eivät voineet lääkitä turraksi, kuten muun olemukseni.
Oli joulukuun loppua, kun heräsin huoneessani kuuluvaan rapinaan. Se kuului ensin nurkassa, astelin luonnollisesti tutkimaan sitä lapsenomaisen uteliaana, tokkuraisena rauniona, joka tuolloin olin. Rapina lähti kulkemaan samassa kohti kattoa ja keskelle huonetta päästyään, se levisi jokaiseen suuntaan samanaikaisesti, siten että ääni muodosti jonkinlaisen häkkikuvion. Minua alkoi välittömästi ahdistaa, hälytin hoitajan, joka ei tajunnut selostustani, saati kuullut rapinaa. Hän vain rauhoitteli minua ja antoi jotain lääkettä. Valahdin veltoksi, päästyäni sängylle ja pian olinkin syvässä unessa.
Aamulla muistin äänen uudestaan, herättyäni kunnolla. En tosin kyennyt ajattelemaan asiaa pidemmälle aamulääkkeissäni. En edes ajatellut asiaa enää, ennen kuin yöllä heräsin jälleen rapinaan. Tällä kertaa en hälyttänyt hoitajaa, vaan jäin odottamaan, mitä tapahtuisi. Puolen tunnin kuluttua viereisestä huoneesta alkoi kuulua huutoa, pian sen jälkeen toisella puolellani olevasta huoneesta, pian niiden viereisistä huoneista ja niin edelleen. Kaikkialla kuului tuskaista kiljumista, kunnes muutama hoitaja ryntäsi huoneeseeni. He lääkitsivät minut ja käskivät jatkaa unia, mitään ei kuulemma ollut tapahtunut. Mitään ei ollut tapahtunut ja hoitajat ryntäävät yllättäen nukuttamaan potilaita, keskellä yötä...
Aamu valkeni lopulta. Katselin lumisadetta ikkunastani. En ollut saanut lääkkeitäni vielä ja ajattelin suunnilleen jotain, kun sama valkotakkinen mies, jonka kanssa olin poliisiasemalla keskustellut, hän astui huoneeseeni ja sanoi: "Huomenta, tulin kertomaan, että teidät siirretään toiseen mielisairaalaan." Minä tivasin mieheltä, miksi. Hän selitti jotain vesijohdoista, remontista ja muusta. Mikään ei tuntunut uskottavalta, etenkään kun hoitaja toi aamiaisen huoneeseeni ja käski pysyä huoneessa. Pahat aavistukset nousivat pintaan ja päätin olla ottamatta lääkkeitäni enempää, käsittääkseni tapahtumat paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti