Uusi umpikuja

Lähdin juoksemaan niin kovaa kuin loukkaantuneena pääsin. Pääsin parkkipaikan loppuun, kun huomasin sivussa vanhan pyörän. Onneksi se ei ollut lukossa ja hyppäsin satulan päälle ja aloin polkea niin kovaa, kuin pystyin katsoin taakseni. Kukaan ei ollut huomannut pakoa. Sää oli edelleen sateinen, mutta minun oli pakko jatkaa polkemistani.
Lopulta puolen tunnin polkemisen jälkeen minun oli pakko antaa polvelleni armoa. Katsoin hengästyneenä taakseni tiet olivat autiota. En ollut nähnyt yhtäkään autoa tulevan minua vastaan vaikka olin varman, että tämä oli kolmostietä.
Vedin syvään henkeen ja lähdin taas pyöräilemään, kun huomasin, että eteeni tuli kyltti Hämeenkyrö.
Ehkä sieltä saisin apua?
Lähdin jatkamaan polkemista, kun vihdoinkin pääsin sivilisaation pariin menin ensimmäiselle huoltoasemalla hengästyneenä ja aloin huutamaan, kuin hullu, että auttakaa minua. Tiesin, että se oli virhe panikoida, mutta tämän hulluuden jälkeen en pystynyt hallitsemaan itseäni. ”Soittakaa poliisit” Huusin. Huoltamon kassaneiti otti puhelimen käteensä ja soitti takahuoneesta tuli mies, joka alkoi rauhoitella minua. Lopulta sain itseni jotenkin hillittyä ja kaaduin maahan.
Lattialta katsoin, kuinka mies ja kassaneiti katselivat minua.
Makasin lattialla vartin verran toimettomana, kun näin uusia kasvoja silmieni edessä ne olivat poliisit, jotka ottivat minut mukaansa. ”Minne olemme menossa?” toinen poliiseista ”Tampereelle” Purskahdin itkuun ja nauruun samanaikaisesti. Olin pelastettu!.
Olin viettänyt vuorokauden putkassa ja kertonut tarinani poliiseille kymmeniä kertoja ja he ovat vastanneet aina samat kysymykset. Pelastukseni oli ajanut minut uuteen nurkkaan, josta ei ollut pois pääsyä. Sellin ovi avautui ja minua pyydettiin uudestaan kuulusteltavaksi. Tällä kertaa kuulustelu kopissa oli valkopukuinen mies, joka oli varmasti mielisairaalasta istuin hänen eteensä ja hänen vieressään oli kaksi poliisia. Valkopukuinen mies aloitti kysymykset. ”Voisitteko vielä kertoa uudestaan näistä Ikaalisten tapahtumista”