En tiedä mitä teen enään täällä

En ehtinyt varmaan sekuntiakaan nukkumaan, kun huomasin veden alkavan suorastaan kohisemaan, tällä kertaa se ei tullut vesihanasta vaan pihalta jossa satoi kaatamalla. Raahauduin ikkunan eteen ja aloin miettimään, että olenko tullut hulluksi.
Olinko todellakin joutunut lonkeron uhriksi, Paskonut matoja ja nähnyt, että Ikaalisten kylpylä oli lonkeroitten vallassa?
Purskahdin itkuun, koska en voinut käsittää tätä. Minua alkoi ahdistaa. Vaatteet päälläni tuntuivat tiukkenevan. Riisuin itseni alasti ja käperryin maahan täristen ja uskottelin itselleni, että en ole hullu. Sitä enemmän mitä uskottelin itselleni sitä vähemmän uskoin siihen.
En tiennyt mitä tehdä… Sain käteni vaateitten päällä ja tarrauduin puukkoon ja vien sitä hitaasti kohti kurkkuani.
Tämä oli viimeinen tekoni. Puukko terä hivuttautui kaulalleni ja se olisi vain yksi viilto. Niin voisin jättää tämän hullun maailman.
Joku voima sai minut haluamaan, että eläisin, mutta järkeni sanoi toista. En voi elää tällaisessa maailmassa.
Otin puukon ja viskasin sen seinään. En voi lopettaa elämääni kurjaan hostelliin.
ryömin takaisin nojatuoliin ja otin kädet täristen viskipaukun.
Sain koottua asiat järjestykseen, koska minulla ei ollut mitään todistetta, että olisin tosiaan hullu.
Kävelin takaisin ikkunalle ja katsoin sadetta, joka rauhoitti mieltäni.
Samalla huomasin kadulla ihmisiä. Tässä säässä ja noin paljon. Otin nopeasti tuolin alleni ja aloin seuraamaan heitä huomasin, että heillä oli soihdut kädessä ja he kävelivät huput päässä kohti Ikaalisten kylpylää. Valtava salaman valo sokaisi hetkeksi näköni ja aloin hieromaan silmiäni ja katselin uudestaan. Ihmiset eivät olleet kadonneet päinvastoin heitä vain tuli lisää vaikka sada koveni kovenemistaan.