Istuin mukavassa nojatuolissa, selaillen vanhaa kirjaa, se oli jokin näytelmä, ei mikään hirveän tunnettu. Edes kirjailijan nimi ei sanonut mitään. Olin jo aikaa sitten turhautunut, yrittäessäni paeta huoneesta. En voinut, kuin odottaa pelon vallassa.
Lopulta ikuisuuden tuntuisen ajan jälkeen ovi avautui ja sisään astui valkeaan kaapuun pukeutunut vanha mies. Hänen silmänsä olivat suuret ja sijaitsivat hyvin etäällä toisistaan, jollain tasolla hänen piirteensä toivat mieleen parrakkaan sammakon. Mies nojasi pitkään sauvaan, jonka päässä oli jokin sanoinkuvaamattoman kaamean hirviön päätä esittävä kultakoriste. Hänen päässään oli suippo kultainen kypärä, jossa oli jalokivikoristeita. Siihen oli kaiverrettu erilaisia merihirviöitä telmimässä vedessä. Katsoin miestä ilmeettömänä. Hän istahti nojatuolille minua vastapäätä ja tuijotti minua silmiään räpäyttämättä.
Hän katsoi minua hiljaa jonkin aikaa, ennen kuin aloitti kurnuttavalla äänellään: "Hieno näytelmä, eikö? Sääli vain, että Mikael Hangaskoski ei koskaan tullut tunnetuksi Ikaalisten ulkopuolella." Suljin kirjan ja kohotin katseeni miehen kurttuisiin kasvoihin. "Hän kuoli Talvisodassa, tuo oli hänen ainoa näytelmänsä. Tai ei ihan, hänen toinen näytelmänsä nimeltään Keskiyön taivaltaja jäi kesken", mies jatkoi selkeästi ja hitaasti artikuloiden. Hänen silmissään vilahti häivähdys nostalgiaa ja muisteluita kaukaisista ajoista. "Yleensä rotuni ei arvosta ihmisten tekeleitä, te ette osaa tehdä mitään, mikä selviäisi ajan hampaista, ettekä sen puoleen ymmärrä niitä rikkauksia, joita olemme vuosituhansia vesistöjen uumeniin keränneet", mies tokaisi ja huokaisi perään: "Olen nähnyt rikkauksia, joista et voi edes uneksia." Katsoin edelleen hiljaisuudessa miestä, räpytellen silmiä hänenkin edestään. Mies vaikeni muistellen jotain kaukaista. "Mitä ajat takaa?" rohkenin kysäistä. Hän tuntui hitaasti palaavan oikeaan aikaan. "Tosiaan, anteeksi, minun iässäni sitä alkaa välillä uppoutua muisteluihinsa, etenkin kun viimeisestä kerrasta on vuosisatoja", hän vastasi, hymyili minulle ja naurahti sitten: "Tiedätkö, miksi olet täällä?" Pudistin päätäni.
"Kerron vähän suvustani", mies aloitti, jatkaen sitten maltillisesti: "Olen sukua, hyvin vanhaa sukua. Sukupuuni alkaa lähes suoraan Isä Dagonista, olemme siis lähes jumalaista sukua. Sukuni on ollut teidän mittapuullanne ikuisuuksia Ikaalisten ylipappeja ja minä itse olen nykyinen ylipappi. Perinteen mukaan valtiaamme lähettiläs valitsee sukuni jäsenille puolison." Tässä vaiheessa en voinut enää olla hiljaa, vaan keskeytin: "Mitä sinä ajat takaa?" Ylipappi nyökkäsi maltillisesti ja alkoi selittämään: "Sinä muistat, mitä järvellä tapahtui? Valtiaamme Cthulhun ylin sanansaattaja Ikaalisissa, hänen nimensä on Uxia. Hän valitsi sinut siittämään tyttäreni lapsen." Olin hetken hiljaa, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Vaistoni sanoi, että ensimmäisen tilaisuuden tullen olisi minun paettava. Ehkä onnistuisin jotain kautta pääsemään Justuksen mainitsemiin luoliin ja niitä pitkin vedenpuhdistamolle, sieltä minun pitäisi vain astella metsää pitkin naapurikunnan puolelle ja kertoa poliisille, että hullu kultti oli pakkonaittamassa minua. "Älä huoli poikanen, tyttäreni on sinun ikäluokkaasi", ylipappi naurahti ja jätti minut yksin mietteineni tuohon pieneen huoneeseen. Suljin silmäni ja vedin henkeä.
Loogisesti ottaen, he varmasti toisivat minulle ruokaa. Voisin piiloutua oven taakse ja kolkata vartijan, sitten rynnätä käytävälle ja yrittää paeta. Toisaalta voisin yrittää rynnätä karkuun, heidän viedessä minua tuohon epäpyhään paritteluun, elleivät ne sitten toisi naista tänne. Vedin uudestaan henkeä ja yritin kasata ajatukseni ja aloin tutkimaan huonetta, jos vaikka löytäisin jotain hyödyllistä pakoani varten. Jos minulla vain olisi jotain, millä repiä laudat irti ikkunan edestä, olin kuitenkin alimmassa kerroksessa. Ehkä voisin piilotella jahtikaupassa, samassa, josta ostin veitseni (jonka kadotin metsässä). Toivoin vain, että miehellä oli kaikki vielä hyvin. Koitin ovea, se oli unohtunut auki. Käytävällä ei näkynyt ketään. Kiitin hyvää onneani ja astuin ulos huoneesta. Aseekseni otin löytämäni metallisen patsaan, se ei ollut iso, mutta tarpeeksi järeä nuijaksi.
Ulkoa kuului messuamista, he olivat siis palanneet jatkamaan rituaaliaan, mikä helpottaisi liikkumistani. Onnistuin hiipimään huomaamatta hiljaisen kylpylän sivuovesta ulos. Pysähdyin katselemaan kylpylän parkkipaikkaa. Edessäni olisi autio ja suojaton tie, kunnes pääsisin kadun toiselle puolelle. Pitäisi vain toivoa, että jalkani kestää. Vedin jälleen henkeä ja ravistelin hartioitani, tässä sitä nyt mennään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti